torstai 19. huhtikuuta 2018

Kotiarkistosta digitaalisen historian historiaa

Sukututkimusharrastuksesta minulla on kertynyt lukuisia koteloita paperia, joita olen nyt yli 20 vuotta usein siirtänyt ja toisinaan järjestellyt. Mistään ei tietenkään tulisi mitään, ellen pahvikansioihin olisi kiinnittänyt pos-it -lappuja, joissa on jonkinlainen kuvaus sisällöstä.

Niin kauan kuin lappu oli kiinni, ei "lehtileikkeitä"-kansio ollut saanut vuosiin huomiota osakseen. Mutta lapun irrottua oli pakko kurkistaa sisään. Ja huomata hillonneeni m.m. sanomalehtiuutisia verkkohankkeista, joista yksikään ei enää ole alkuperäisessä osoitteessa.


Hesarin jutussa 7.9.2000 kerrottiin, että opetusministeriön ja Jyväskylän yliopiston digitoimat yli 1700 maakirjakarttaa muodosti koko maailmassa ainutlaatuisen kokoelman. No, nykyään vastaavat kartat on Ruotsissakin digitoitu ja Suomessakin uudelleen Kansallisarkiston toimesta. Jyväskylän digitoinnit ovat (kai) nyt osa Rantatuvan karttasivustoa.

Saman päivän lehdessä (?) kerrottiin silloisen Sota-arkiston avaamasta Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedostosta. Tuolloin tutkija Riitta Lentilä oli todennut, että tiedoston laajuuden takia siihen ei ole pystytty kirjaaamaan yksittäisen henkilön koko sotahistoriaa. Nykyäänhän näitä täydellisempiä tietoja on kerätty Sotapolkuun, jonka pohjatietoina oli Arkistolaitoksen tietokanta, jota on myös käytetty Sotasammossa. Arkistolaitoksella tietokanta on jokseenkin samannäköinen kuin 18 vuotta sitten, mutta parhaillaan tuovat verkkoon menehtyneiden kantakortteja digitoituina.

Sivun kokonaisuudessa 19.5.2001 Hesari kertoi, että "puolet Suomessa vuodesta 1771 vuoteen 1860 ilmestyneistä sanomalehdistä on saatu digitaaliseen muotoon" ja tulisivat syksyllä avautumaan verkossa. "Uusi tallennustapa avaa historiantutkijoille aivan uuden maailman" toteaa haastateltu Majken Bremen-Laamanen. Järkyttävää - mutta totta - on, että olen kuullut saman lausahduksen samasta materiaalista aika usein viime aikoinakin. (Varsinainen julkaisu sai pienemmän uutisen 25.10.2001.)

Hesarin kuukausiliitteessä marraskuussa 2001 Unto Hämäläinen seikkailee Iikko Voipion neljässä vuodessa tallentaman yli 240 000 nimen Sursillin CD-ROM:n verkostoissa. Matti Klinge oli siitä innostunut: "Työssä uusi tekniikka, suuri ahkeruus ja aikaisempi sukututkimuskirjallisuus yhdistyvät ikkunaksi menneisyyteen, joka on kyllä uudenlainen."

Nyt CD-romput ovat historiaa ja isot sukupuut muodostuvat ryhmätyönä kansainvälisiin tietokantoihin (kun SSS:n Suomi-tietokannasta ei käsittääkseni ole (vielä) tullut mitään). Esimerkiksi Suomessa suosittua Geniä en muista digitaalisten historiantutkijoiden lähteenä, mutta maaliskuussa Science julkaisi verkkopuistaan siivottuun tietokantaan perustuvan artikkelin Quantitative analysis of population-scale family trees with millions of relatives. (Tutkimuksen tekijät ovat työsuhteessa Genin emoyhtiöön MyHeritageen.)

Ja kyllä, kansioita siirrellesäni löysin myös sen aineiston, jota olin oikeasti hakemassa.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kauppa-apulaisen elämää

Augustinus Vuori (s. 1851), jonka elämästä on ollut jo aiemmin puhetta, ei raittiustyötään perustelevassa muistelmassa mainitse rippikirjassa näkyvää lyhyttä aikaa puusepän oppipoikana. Ajallisesti rippikirjan merkintä sopii samoihin vuosiin, jolloin Vuori omien sanojensa mukaan joutui 12-vuotiaana 4 peninkulman päähän kotoaan puotilaiseksi maakauppaan, jonka talossa pidettiin myös kestikievaria sekä tuomiokunnan käräjät.
Vaikka ei elämäni aamu ollut kotonakaan kirkasta päivää lupaava, niin täällä, kaupan, hollimiesten ja matkamiesten alituisessa hyörinässä se kerrassaan musteni. Päivät toimiskella myymälässä, yöt olutta kanniskella janoisille sieluille, joita tien risteyksessä runsaasti liikkui miltei kaikkina aikoina vuorokaudesta. Harvoin oli aamusilla tarpeeksi lepoaikaa sunnuntaisinkaan. Elämä oli kuin kaupungin kapakassa, josta silloin kuulin puhuttavan, vaikka en ollut nähnyt. Kirkkoon ei joutanut muulloin kuin jouluna, jolloin aamusella ennen matkaan lähtöä renki-Janne juotti hevosen humalaan, jossa tilassa se vimmatusti kiiti eteenpäin niin ettei mikään kilpahevonen riennä sen rajummasti. [...] 
Olin noin 13 vuotias, kun minä määrättiin Jannen kanssa kaupunkiin, kumpikin eri hevosella olutkuormia noutamaan. Saavuimme iltapäivällä oluttehtaan kartanolle. Kuormia tehdessä annettiin Jannelle olutta ja minulle vierrettä. Sitten menimme kaupunkiin ostoksille, joita tehdessä Janne sai muutamia tukevia ryyppyjä, ja lienee hän ostanutkin. Palattuamme oluttehtaalle, annettiin siellä taas kumppanilleni mielin määrin nautittavaksi voimakasta "Baijerin" olutta, mikä entisten juomain kanssa vaikutti sen että mies väsähti. 
Kun meidän kumminkin piti vielä samana päivänä alottaman matkaa, ja ilta alkoi lähestyä, en voinut tietää muuta neuvoa, kuin aloin rukoilla oluttehtaan miehiä, että he kanssani auttaisivat hevoset valjaisiin. Renki, joka jo kuorsasi kartanolla, nostettiin perimmäisen kuorman päälle, johon minä vedin miehen vähän nuoralla kiinni, ettei putoisi. Lähdin sitten ajaa retuuttamaan kaupungista ulos. 
Kuljettuamme 4—5 kilometriä, laskiessamme alas siitä ahteesta, joka vie Vänrikki Stoolin Tarinoissa mainitusta Hattelmalan harjanteelta etelään päin, heräsi Janne kuormansa päällä ja alkaa huutaa, kirota. Hän on pantu köysiin, vaikka ei ole mitään pahaa tehnyt. Nyt ehdotteli hän sovinnoksi, että suostuisin antamaan hänen avata eli rikkoa pari pulloa, saadakseen olutta. Hän pitää huolen, ettei sitä tulla tietämään. On tavallista että muutama puteli kuormassa rikkaantuu, joko omaa heikkouttaan tai tärinän vaikuttamasta käynnistä. Hän rikkoi parikin pulloa, katkasi kaulat ja asetti taas kohdalleen. Tuo tosin minua harmitti, mutta vielä enemmän se kun hän ehdotteli että antaisin, epäilyksen välttämiseksi, hänen ottaa minunkin kuormastani pullon tai pari. En suostunut siihen, ja suurella vaikeudella se matka suoritettiin. [...]
Palveltuani pari vuotta, sattui seikka, jota en koskaan unhota. Eräitten käräjäin aikana, kun oli noin pari, kolme viikkoa herroja passattu ja muittenkin matkustavaisten tähden valvottu, sattui kerran pari herraa puoliyön aikaan olutta vaatimaan. Kellari oli mäessä, melkoisen matkan päässä. Toin oluet pöydälle, ja istuin sohvalle. Odotellessa aikaa, jolloin herrat saisivat oluensa juoduksi, alkoi minua uni uuvuttaa ja väsymys vaivata, niin etten huomannutkaan milloin nukahdin ja makasin istuallani aamuun asti. Menin toimiini, kuten ennenkin. 
Ennenkuin isompi liike alkoi kutsui kauppias minut kamariin. Siellä hänellä oli varustettuna paksunlainen rottinki, jolla hän alkoi minua mitata ja selkääni silitellä. En oikeastaan huomannut, mistä tässä nyt on kysymys, mutta erinomaisella kylmäverisyydellä otin vastaan ääntä päästämättä ne jokseenkin tukevat ja taajat lyönnit, joita suuri, voimakas mies hartiainsa takaa jakeli. Luulin ne olleen seurauksena jostain juoppouden vaikuttamasta väärinkäsityksestä, kun hän, isäntä, silloin oli päivittäin melkein yhtämittaisessa pöhnässä. Mutta kysyttyäni sittemmin syytä tuohon salaman lyöntiin, joka, kuten ainakin, ennen ukkosta leimahtaa, sain tietää että rouvan äiti, vanha kieroluontoinen noita, joka oli saapuvilla minun olutta tuodessani, oli aamulla käännellyt asian siksi, että minä muka heittäydyin makaamaan ja jätin herrat olutta juomaan. Jollei hän olisi ottanut rahoja, olisivat herrat saaneet mennä maksamatta. Jo minulle selvisi asia. Sen jälestä aloin koota kapineitani, vaatteeni työnsin säkkiin, kirjat panin pakettiin. 
Menin sitten hyvästi jättämään ja kiittämään. Isäntä ällistyi. Minä selitin kuinka asia oli. Kun minä olin päivät ja yöt ollut liikkeellä, niin ettei ruumiini ehdi levähtää eikä jalkineeni kuivaa — sivumennen sanottu oli jalkani kahdesti useampia päiviä ajetuksissa pelkästä kulkemisesta — niin en voi moista kestää. Ja kun heillä oli paljo työtä, olisi asianmukaista pitää useampi palkollinen. Ja kun minulla ei ollut mitään palkkaa, vaikka meno- ja tuloarvio-listassa olin listaa tehdessäni määrätty merkitsemään palkkani 80 m:kaa, niin oli tuo selkäsauna mielestäni saatu enemmän kuin ansiosta. 
Isäntä nyt myönsikin äkkinäinen olleensa, mutta arveli että tuosta voidaan sopia. Hän teettää minulle uudet vaatteet ja jalkineet heti, kun räätäli ja suutari taloon tulevat, sekä antaa muita vaatetustarpeita. Minä arvelin että, koska ei minulla ole toivoa että hän heittäisi ryyppäämisen, en voi tietää, mitenkä monella selkäsaunalla mahdollisesti minun pitäisi ne uudet saatavani maksaa. En siis voi jäädä ehdolla millään. Sitten ehdotti hän, että kun pian taas mennään olutta noutamaan, pääsen hevosella tyhjän olutpullokuorman päällä. Kumminkin tahdoin lähteä samana päivänä, ja olinkin iltapuolella kotona, mutta vaatesäkkini jäi Jannen tuotavaksi. 
Lähteet: Työväen lehti 35/1896 ja 36/1896, Aamunairut 15-16/1894, Lopen kastetutLopen rippikirja 1846-1852 s. 298, Lopen rippikirja 1853-1859 s. 283Lopen rikosluettelo, Lopen muuttaneiden luettelotVanajan muuttaneiden luettelotVanajan rippikirja 1852-1858 s. 281Vanajan rippikirja 1859-1865 s. 311, Vanajan rippikirja 1859-1865 s. 322Vanajan rippikirja 1866-1872 s. 324,

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Pyhämaalta Peruun

Pyhämaan Kauhianpään Ollin talossa syntyi Johan-poika 18.12.1787 Henrik Henrikssonille (s. 1758) ja vaimolleen Lisa Matsdotterille. Pojanpoikansa ehti näkemään vanhaisäntä Henrik Henriksson (s. 27.9.1732) (RK 1786-1791 s. 20). Tämä oli päästänyt tai lähettänyt opintielle Michel-poikansa, joka vihittiin papiksi vuoden 1788 lopussa.

Yrjö Hormian tulkinnan mukaan "V. 1788 tuli Ollin taloon uusi omistajasuku, kun eräs Jaakko Henrikinpoika sai sen haltuunsa." Jostain syystä nuorempi Henrik tosiaan luopui isännyydestä ja muutti perheineen Uuteenkaupungin lähelle Sundholman Wehax-torppaan muutamaksi vuodeksi. (RK 1790-94). Vuonna 1794 Henrik ryhtyi kalastajaksi ja muutti varsinaiseen kaupunkiin. Samalla hän otti käyttöön veljensä omaksuman sukunimen Åhlgren (RK 1796-1801, 1802-07).

Maaseudulla syntynyt Johan lähti rippikirjan merkinnän mukaan vuonna 1802 isoveljensä Henrikin kanssa Tenholaan, jossa setänsä oli kappalainen. Johan ei siellä viihtynyt vaan jatkoi matkaansa vuonna 1807 Tukholmaan. Tuolloin pikkusiskonsa Lisa asui Tenholassa.

Johanin matka jatkui Ruotsista Pohjois-Amerikkaan ja lopulta Perun rannikolle, jonne hän perusti perheen vuonna 1827. Parikymmentä vuotta myöhemmin kotikaupunkiinsa rantautui pietarsaarelainen alus Rapide, jonka kapteenin kautta Johan Åhlgren lähetti kaukaiseen kotimaahan terveiset ja rahaa jaettavaksi köyhimmille sukulaisilleen. Hän kun oli taloudellisesti Perussa menestynyt (Åbo Tidningar 28.10.1846, Helsingfors Tidningar 6.2.1847).

Modernissa kartassa Islay, jossa Johan asui ja kohtasi suomalaisen kapteenin, on etelässä lähellä Chilen rajaa.

Karttakuva Internet Archive via Flickr Commons

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Sisaret Forsten

Kun varamaanmittari F. M. Forstén kuoli Joensuussa syksyllä 1858 tyttärensä Rosa oli juuri täyttänyt 15 vuotta. Ehkä hän ei siis ollut 14-vuotias toimiessaan "henkikirjoittajan puhtaaksikirjurina auttaakseen äitiään, joka oli jäänyt leskeksi ja 5 lapsen ainoaksi huoltajaksi" kuten Naisten äänessä 5-6/1929 väitetään. Mutta aloitti työuransa kuitenkin hyvin nuorena ja ajankohtaan sekä sukupuoleensa nähden varsin virallisesti. Ja vielä virallisemmaksi se muuttui myöhemmin:
Jo 20-vuotiaana toimi hän v. t. tuulaakikirjanpitäjänä ja vaakamestarina. 1867 nimitettiin hän kruunun ja kaupungin rahastonhoitajaksi. 1871 toimitti hän henkikirjoituksia Liperin kihlakunnassa. Vuosina 1877—1887 oli hän rahatoimikamarin kirjurina ja Pohjoismaiden Yhdyspankin rahastonhoitajana ja kirjurina. Samaan aikaan hän välitöikseen useita vuosia hoiti Joensuun postikonttoria, saaden 1874, sukupuolestaan huolimatta, oikeuden postinhoitajan ja reistraattorin virkoihin. 1887 nimitettiin Rosa Forsten Lahden postitoimiston hoitajaksi ja seuraavana vuonna postinhoitajaksi Saloon, josta virasta hän erosi syksyllä 1925. [...] Postinhoitaja Forstenilla oli hyvin korkea käsitys virkamiehen velvollisuuksista. Hän oli sitä mieltä, että aina on tehtävä enemmän kuin on pakko. Vaikka kaiken pitikin tapahtua täsmällisesti ja virallisesti, ei hilpeä leikinlaskukaan puuttunut Rosa Forstenin virastoluukulta. Alaisiltaan virkamiehiltä vaatii hän huolellisuutta ja täsmällisyyttä, mutta kohteli heitä myös auliudella, joten hänen koulussaan olleet virkamiehet muistelevat häntä kaipauksella ja kunnioituksella. (Postitorvi 4/1929)
Muut isän kuoleman jälkeen elossa olleet sisarukset olivat Alida Aleksandra (s. 10.2.1837 Tohmajärvi), Flora Maria Sophia (s. 12.4.1846 Kontiolahti), Olga Augusta (s. 24.5.1850 Kontiolahti) ja Matilda Vivika, joka mainitaan nuorimpana.

Viidestä sisaruksesta kaksi oli kuuroja ilmeisesti lapsuudestaan asti. Alidan täyttäessä 80 vuotta Kuuromykkäin lehti 3/1917 kertoi, että
V. 1860 tuli neiti Forsten yhdessä nuoremman sisarensa Olgan kanssa oppilaaksi Porvoon vanhaan kuuromykkäinkouluun. Matka Joensuusta Porvooseen ei siihen aikaan ollut helppo. Se kesti 2 viikkoa. Ensin matkustettiin pienellä laivalla Joensuusta Viipuriin ja sieltä toisella laivalla Helsinkiin. Helsingistä jatkettiin matkaa Porvooseen. Käytyään läpi Porvoon koulun asui neiti Forsten ensin Joensuussa, mutta muutti sittemmin Saloon. Siellä on hän asunut jo lähes 30 vuotta yhdessä sisartensa kanssa. Neiti Forsten on vielä hyvin terve ja reipas. Ahkerasti tekee hän vielä kaikkia kotitöitä.
Vielä kymmenen vuotta myöhemminkin päästiin tekemään syntymäpäiväuutinen, jonka ohessa valokuva neljästä sisaruksesta. Joukosta oli tällöin jo pois Flora.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

CSI Härmä 1891


Viktor Olanderin kirjassa Elämyksiäni ja muistelmiani vuosilta 1878-1919 (suomennos) on monta muistoa Isontalon Antista, mutta myös seuraava tapaus.
Minun korviini tuli kerran huhu, että erästä torpanvaimoa, joka joku aika sitten oli kuollut ja haudattu, olisi hänen miehensä niin pahoinpidellyt, että hän sen johdosta oli kuollut. Tutkiakseni oliko huhussa mahdollisesti perää, lähdin lautamies mukanani torppaan, joka sijaitsi syvällä metsässä, kaukana muista asumuksista. Pihalla tuli vastaani tyttölapsi, jonka otin hiukan syrjään ja kysyin häneltä suriko hän kovin kuollutta äitiään ja näkikö hän isänsä lyövän äitiä. Tähän vastasi tyttö surullisin katsein: "Kyllä, kaipaan niin rakasta äitiäni, jonka isä halolla löi kuoliaaksi".
Käskin nyt tytön jäädä pihamaalle siksi aikaa kun lautamies ja minä menimme sisään tapaamaan isää. Tähtäsin kohta mieheen terävän, tutkivan katseen; häntä se näytti vaivaavan, ja hän loi katseensa alas kuten se, jolla on syytös omallatunnollaan. Otin hänen kätensä käsiini ja sanoin hänelle: "Puhdista omatuntosi; näyttä kuin kantaisit jotain kärsimystä. Sano minulle suoraan mikä oli vaimosi kuoleman syy. Sinä vain sen tiedät, lähinnä Jumalaa". Hän vastasi: "Hän sairastui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen".
"Jätän sinut miettimään asiaa ja toivon että kerrot minulle kaikki, jos tahdot saada omantunnon rauhan. Hyvästi toistaiseksi!" sanoin hyvästiksi.
Lähin toimenpiteeni oli nyt saada asianomainen määräys piirilääkärille suorittamaan ruumiinavaus, josta vaimon kuolemansyy tulisi ilmi, jolloin annoin kaivaa ruumiin ylös hautausmaasta.
Hämärissä saapui piirilääkäri ja toimitti ruumiinavauksen ja tutkimuksen tulen valossa. Kun hän oli lähemmin tarkastanut rinatkehää, hän syvällä äänellä lausui sanan: "murhattu"! "Tässä on useita kylkiluita murtunut, niinkuin jollakin raskaalla ja karkealla suoritettujen lyöntien jälkeen, jotka ovat olleet vaimon kuolemansyy".
Nyt voin täydellä syyllä vangita miehen, mikä toimitettiinkin samana yönä. Vanki passitettiin lääninvankilaan odottamaan laillista tutkimusta. (s. 32-33)
Otsikkokuvan pohja ote A. Luomosen kuvituksesta Suomen kuvalehteen 20/1918.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Lisää Lukemisia kansalle

Pari vuotta sitten kävin läpi ja esittelin Lukemisia kansalle -sarjaa. Ilmeisesti tartuin epäolennaisuuteen, sillä julkaisusarjan digitoinneissa Turussa kirjastoalan ammattilaiset eivät ole nähneet tarpeelliseksi merkitä julkaisusarjaa kuvailutietoihin. Joten vain omasta mielenkiinnostani haravoin listan esiin käsityönä.

(Ilahduttavasti osa näistä osui katsaukseni digitointikatveeseen.)

P. S. Jos haluaisi kirjahistoriaa oikeasti ymmärtää, voisi avata Tuija Laineen tuoreen kirjan Kirjahistorian perusteet ja tutkimus. Hän esitteli julkaisun taustaa blogitekstissä.

Kuningas merellä ja yksimielisesti valittu kirkkoherra

Sanomalehdessä Inrikes tidningar julkaistiin 12.6.1777 kaksi pikku-uutista Suomesta. Ensimmäisessä Turusta raportoitiin 9.6.1777 kuninkaallisen majesteetin onnellisesta saapumisesta Willemsundiin. Tämä paikka, jota Googlen kartta ei tunne, oli ulkosaaristossa 5 peninkulman päässä Turusta, 36 peninkulman päässä Tukholmasta ja 32 peninkulman päässä Helsingistä. "Näin ollen Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa purjehti 17 tunnissa 36 peninkulmaa". Eli oli lähtenyt Tukholmasta? Matkalla Helsinkiin, kun se kerran mainittiin?

Kyllä. Kuninkaan lähtö raportoitiin IT:ssä 9.6.1777, saapuminen Viaporiin 10.6.1777 IT:ssä 16.6.1777, lähtö Viaporista 12.6. ja saapuminen Pietariin 16.6. IT:ssä 26.6.1777, Pietarissa olosta IT:ssä 3.7.1777, suunnitellusta lähdöstä heinäkuun puolivälissä IT:ssä 10.7.1777, lähdön siirrosta 17. tai 18. päivään IT:ssä 24.7.1777, saapumisesta paluumatkalla Viaporiin 21.7. ja aikomuksesta jatkaa matkaa samana päivänä IT:ssä 28.7.1777, lähdöstä 22.7., ankkuroitumisesta Espoon saaristossa sekä saaapumisesta Tukholmaan 30.7. IT:ssä 31.7.1777.
Toinen pikku-uutinen oli lähetetty Raumalta 15.5.1777. Uudenkaupungin kirkkoherran vaalissa oli täysin yksimielisesti valittu Ephraim Höckert. Oli syntynyt kaupungissa ja toiminut siellä kappalaisena, mikä on varmasti vaikuttanut äänestykseen.