tiistai 17. lokakuuta 2017

Tuokiokuva 1800-luvun talouskuplasta


Karl Henrik Hornborgin (1853-1921) kertomuksesta Onnen turkki (Taloista ja taipaleelta1898)
Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha, ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti, rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki, niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna. 
Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse "akentti", jolla oli talo myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli, mutta akentti sai rouvan puolelleen ja — parin päivän perästä oli kauppa tehty… Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi muita. 
Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen. 
Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs perheen ystävä oli Pietarista tuonut. 
Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja. 
Lyhyeen on leikki lysti. 
Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen. Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin. Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut. Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin. Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä: vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.
Kuvat Ateneum 9-11/1901

maanantai 16. lokakuuta 2017

Lokakuun alkupuoli

30.9.
  • Paleontologeille ja egyptologeille harjoitusmateriaalia. 2 euroa per lodja. Tiger.
1.10.
  • Poikkesin Ikea-reissulla Glimsin museoon. Opin: Espoossa nykyään melkein yhtä paljon hevosia kuin vuonna 1920.
5.10.
  • Pukudraamaa Äidistä tyttäreen: naiset yliopistossa ei ollut Yliopistomuseossa katsomassa yhtään miestä. Masentavaa.
10.10.
  • Pitkästä aikaa Kaisan K4:ssä. Työpisteiden lisäämisen sijaan yksi on korvattu tyhjällä vitriinillä. Arkkitehtuurin helmi, jep.
  • Tutunnäköinen @tiedekulma. Ai, niin "se virolainen , joka puhui nälkävuosista siinä yhdessä semmassa". Intensiivinen ilmaisu jäi mieleen.
  • En osaa päättää jäänkö kuuntelemaan akatemian digitalisaatiota kv-yleisön kanssa vai lähdenkö huiviostoksille ja @AteneumMuseum iin.
  • Ankallisgalleria hyvä vetonaula @AteneumMuseum perusnäyttelyn kierrolle. Tekstit kylläkin teoksia parempia. [Eniten pidin tästä Eino Maininkisen Kylpyankasta, josta ei vitriinissä kännykällä saanut kovin kummoista kuvaa.]
12.10.
  • Tietokone kierrätykseen. 7 tuntia myöhemmin testaa sisällöstä poltettu romppu. Siirrä sisältö omallle koneelle. Helpotuksen huokaus #einäin
13.10.
15.10.
  • Tuoreessa Pohjois-Euroopan kartta-animaatiossa muutama outo nimi ja raja. [Ville Laakson ensihuomio "Hmmm Novgorod ainakin tupsahtaa Karjalaan rapiat 200 vuotta liian aikaisin.". Oma täydennykseni "M.m. esihistoriallisen ajan tiukkarajainen "Pohjola" Jäämeren rannalla kiinnitti oman huomioni kännykän ruudulta katsottuna.". Ja Laakson loppukommentti "Suuret ja pienet kokonaisuudet (kuten pohjoisessa saamelaisten lapinkylät) lyövät hauskasti kättä. Moni asia kohdallaan ja moni vinksallaan."]
  • Historiallista. Kuuntelin paneelikeskustelun, joka oli antoisa ja toimivuudessaan ilo kuunnella. Kiitos @PetraLaiti &co.
    [Kyseessä oli Anti-Racist Forumin tapahtuma Suomi 100: vaiennetut historiat, josta lähdin paneelin jälkeen. Muut keskustelijat Michaela Mouan moderoimassa paneelissa olivat Päivi Majaniemi ja Leif Hagert.
    He puhuivat sekä saamelaisten ja romanien historian näkymättömyydestä kouluopetuksessa ja julkisuudessa, jossa Suomen historia on valkeaksi ja syyttömäksi kiillotettu, että oman yhteisön vaikeuksista välittää kokemusmuistoja eteenpäin.
    (Yleisö oli hipsterein, johon olen mihinkään historiaan liittyvässä tapahtumassa kohdannut. Sukupuolet epätavallisen tasan ja olin todennäköisesti vanhin. Ainoa historiaihminen, jonka tunnistin paikallaolijoista, oli Miika Tervonen.)]

Koiramäen kuninkaiden historia

En päässyt tarttumaan Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiaan ennen tuttaviani. Joten ehdin sosiaalisessa mediassa nähdä hauskaksi koettuja poimintoja alkuaukeaman sukutaulusta. Sekä huomion, että kirjassa Porin perustamisvuosi heitti 30 vuodella ja Kuusiston linnan hajoitus 40 vuodella.

Vakavammin Ihan Oikea Historiantutkija totesi, että
Luulisin ja toivoisin, että olisin hiffanut tämän itsekin. Olin nimittäin odottanut Suomen lasten historian tapaan lapsen näkökulmaa ja/tai Koiramäen arjen historiaa. Mutta ei. Kirja tosiaan alkaa Lutherista ja koska kyse on lastenkirjasta, tälle ei anneta mitään perustelua. Vanhanaikaisuutta on siinäkin, että ensimmäisen luvun nimi on Uskonpuhdistus eli reformaatio.

Tämän jälkeen edetään kuningas kerrallaan ja tavalliset ihmiset ovat marginaalissa eikä toisin päin. Tavalliset ihmiset oli sentään linkitetty Koiramäen sukutauluun.

Koska kuninkaat ja muutamat esiin nostetut suurmiehet (Agricola, Pehr Kalm. Runeberg) ovat miehiä, kirja oli myös perinteisen miehinen. Tätä korosti sodille omistettu sivumäärä: nuijasodalle 3 aukeamaa, 30-vuotiselle sodalle 3 aukeamaa, isovihalle 5 sivua ja Suomen sodalle 3 aukeamaa.

Ainoat rauhallisemmat jaksot olivat postikannon kuvaus ja Kustaa III:n Suomen vierailu. (Kustaa IV Aadolfin tekstipätkässä ei puhuttu Suomessa käynnistä mitään. Tietenkään ja todistaen lopullisesti kirjan historiankirjoituksen perinteellisyyden.)

Lukemiseni ei ollut niin tarkkaa, että olisin löytänyt lisää vuosilukuvirheitä. Jotta saisin pikkuisen nipottaa, niin Aikajanassa (s. 6-7) isoviha loppuu ilman rauhantekoa, mutta pikkuvihan jälkeen "lisää alueita Itä-Suomesta menetetään Venäjälle." Alun kartan (s. 4-5) sanotaan kattavan Suomen kirjan tapahtuma-aikana. Rajusta perspektiivistä huolimatta siihen ei ole mahtunut mitään Torniosta pohjoiseen.

Eikä Koiramäen väen juurissakaan mitään saamelaisia ole, vaan täysin uskottavia paikkoja Tyrvään ympäristöstä (eli omien esivanhempieni elinpaikoilta). Epäuskottavinta sukutaulussa onkin sen täydellisyys 1600-luvun alun sukupolviin asti. Pientä tekstiä tiiranneet ovat löytäneet populaarikulttuuriin viittaavia vitsejä, mutta tiukkapipona vedin herneen nenään, kun ennen Tampereen perustamista se esitetään Urjalan ja Kangasalan rinnalla paikannimenä. Paikallishistoriallisesti huomauttaisin myös, että Helsingin käsityöläiset tuskin olisivat sallineet räätälin tai teurastajan toimimisen kaupungin rajojen läheisyydessä, mutta niiden ulkopuolella.

Mutta "kyllä Kunnas tietää, milloin Tampere on perustettu" minulle vakuutettiin. Ja tosiaan, kyseinen vuosiluku kirjassa (s. 5) on oikein. Pitää olla huumorintajua... hetkinen, onko kirjan formaattikin vitsi? Parodia perinteisestä Suomen historian esityksestä?

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Satunnainen sitaatti historiallisesta romaanista

Muistan kuinka paksunevien historiallisten romaanien buumi oli alkamassa työskennellessäni opiskeluaikana Helsingin yliopiston kirjastossa. Sanomalehtisaliin alkoi ilmestyä kirjailijoita, jotka lukivat mikrofilmiltä vanhoja sanomalehtiä. Näin ajankuvasta saatiin pienempiäkin detaljeja myötenuskottavaa ja rikasta. Myöhemmin luin Kjell Westön Finlandia-voittajan Missä kuljimme kerran (2006) ja tätä taustaa vasten koin sen lähinnä olevan tiineenä vanhoista sanomalehdistä. Päätin, että ylipäänsä koko historiallisen romaanin lajityyppi ei olisi minun kirjallisuuttani.

Miksi Hulda Festenistä piirrettiin kuva?

Fyrenin piirroksissa naiset ovat selvässä vähemmistössä, joten kansikuva 24/1905 pysäytti ja herätti mielenkiinnon. Hulda Festen? Verkkohaku ei pitkälle auttanut, mutta paljasti kansanmusiikin kerääjäksi.

Sanomalehdet pelastavat jälleen. Festen oli Jyväskylän seminaarin suomenkielen opettaja, joka nousi julkisuuteen poliittisella kannanotolla luokkatilassa. Jyväskylästä saadun tiedon mukaan
Ainetta valmistaessaan luki neiti Festen U.S:n kirjoituksen, jossa Soisalon-Soinista ylistellään ja hänen kuolemaansa tavallaan verrataan marttyyrin kuolemaan. Osa oppilaista sanoo erityisesti kiinnittäneensä huomionsa siihen, että neiti F. puhui kolmesta marttyyristä Soisalon-Soinisen nimen yhteydessä, ja suuri osa luokasta oli käsittänyt opettajattaren tarkotuksena olleen, että aineessa olisivat mainittavat myöskin Bobrikoff ja Plehve. 
Kun oppilaat paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta eivät yhteisen sopimuksen nojalla kirjottaneet vastoin vakaumustaan ja pääasiallisesti koskettelivat uskonnon marttyyreitä, ei neiti Festen sanonut niiden aineiden olleen hänen tarkotuksensa mukaisia, jota vastoin ne muutama, joissa puhuttiin prokuraattorista hänen mielestään olivat onnistuneempia. Aivan selvää siis on, että neiti Festen pääasiallisesti tarkoitti Soisalon-Soinista kirjotuksen aiheena. (Lahden Lehti 13.4.1905)
Kouluviranomaisten tutkimusten jälkeen Festen pidätettiin virantoimituksesta 11.1.1906 (Perä-Pohjolainen 16.1.1906). Festen valitti päätöksestä senaattiin (Wiipuri 26.7.1907).

Sanomalehdet eivät ole tällaiseen aiheeseen hyvä lähde, sillä sensuuri oli käytössä. Miksi reagoitiin vallanpitäjien näkökulmasta "oikeaan" tulkintaan Soisalo-Soinisen murhasta?

lauantai 14. lokakuuta 2017

Kustaa III sodan sotavangit

Aikakauslehtiä virtuaalisesti selatessa tuli vastaan ahvenanmaalaisen vuonna 1770 syntyneen Daniel Sorrin lyhyt elämäkerta lehdessä Hembygden 4/1911. Mielenkiintoinen sinänsä, mutta erityisesti lyhyen sotavankeuskuvauksen tähden.
Samma år [1789] d. 24 Augusti blef jag wid Swänsksund til lika med monga andra til fonga tagen och Kom i fiendens händer och fördes Konunga Ricket Ryssland i genom alt in til swarta hafwet, men hwad för Ett elände siukdom och hungersnöd mig där wederfores är åbeskrifwerligit. År 1791 d. 16 Maius kom jag på Swärges Ricke och gränsor igen och hwart hederlipen Emottagen.
Mustallemerelle asti! Minuahan kiehtoi Suuren Pohjan sodan vangeissa se, että he palasivat Suomeen (tai Ruotsiin) nähtyään asioita ja maisemia, jotka olivat muille täysin vieraita. Vaikka kyseisessä tutkimuksessa törmäsin samoissa paikoissa II maailmansodan suomalaisiin sotavankeihin, en ole ollenkaan ajatellut välin jäävien sotien mahdollisesti Venäjää nähneitä vankeja.

Onko heistä edes kirjoitettu? Kysyin Kustaan sodan vankien perään Facebookin 1700-luvun tutkijoiden ryhmässä ja vastaukset olivat vähäisiä. Yksi viittasi 1950-luvulla kirjoitettuun sukuhistoriaan, jossa vangittujen upseerien vaiheista ei osattu sanoa mitään. Toinen tiesi Ukrainan Gammalsvenskbystä kirjoitetun, että sinne päätyi jotaikin vankeja ja osa jäi sinne sodankin jälkeen. Omatoimisesti löysin verkosta Anders Winbergin sotapäiväkirjan (pdf).

Päästyäni kirjastoon Pekka Kilpisen Valistunutta sodankäyntiä 1788-90. Sotilaiden kertomuksia Kustaan sodasta tarjosi tiedon kahdesta muusta vankeusajan kuvauksesta. Näistä Johan Jacob Burmanin
Anteckningar förda under tiden från år 1785 till år 1816 julkaistiin 1800-luvulla.

Kilpisen kirjan löysin Jussi T. Lappalaisen Kuninkaan viimeinen kortti. Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790 kirjan lähdeluettelosta. Lappalainen lainaa edellä mainittua Winbergin tekstiä ja kertoo sitten ilman lähdeviitteitä, että
[Upseeri]vankeja siirrettiin sitten pitkin Viroa, Liivinmaata, Luoteis-Venäjää ja Inkeriä - se oli useimmille mielenkiintoinen, joskin raskas kiertomatka - kunnes heidät rauhanteon jälkeen syyskuussa päästettiin Pietarista venäläisten tarjoamilla aluksilla tai itse kustannetuilla hevoskyydillä Suomen puolelle.
Miehistövankien asema oli paljon heikompi. Heidän majoituksensa jätti paljon toivomisen varaa, muona joutui usein varkaiden käsiin, ja venäläiset sotilaat ja siviiliväestö kohtelivat heitä vihamielisesti. (s. 155)
  Myöhemmin selviää, että vankeja ei ole tosiaankaan tarkemmin tutkittu.
... runsaasta 10000 vangista aimo osa pääsi palaamaan. Palanneiden määrää ei ole koskaan laskettu, ja jo se edellyttäisi vähintään kaikkien katselmusluetteloiden ja kirkonkirjojen läpi käyntiä. (s. 200)
Jos palanneita ei ole laskettu, miten voidaan tietää "aimo osan" palanneen? 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Vieraan näkökulma

Olen ollut historiasta lapsesta asti kiinnostunut ja sain koulussa siitä hyviä numeroita. Mutta faktat eivät jääneet päähäni ennenkuin aloitin sukututkimuksen ja aloin tarkastella tapahtumia yksittäisen esivanhempani kannalta.

Koen tämän edelleen merkitykselliseksi, mutta tosiasia on, että tällä tavalla Suuri Pohjan sota on minulle hyökkäys Riikaan (Kristian Procopaeus), Pultava ja Bender (Caleb de Frumerie), Viipurin valtaus ja sotavankeus (Gabriel Sarén), pakolaisuus Ruotsissa (Gottlebenit, Flachseniukset, Petter Sund perheineen ja monet muut), Armfeltin tunturiretki (Johan Pihl), venäläisten hyökkäykset Ruotsin rannikolle (Petter Sund) sekä tietenkin kärsimys miehittäjävallan alla.

Valtapolitiikka ja sodassa tehdyt strategiset ratkaisut ovat jääneet täysin pimentoon. Siksi oli minulle hyödyllistä katsoa Extra Creditsin videosarja Great Northern War.
Ainakin nyt tiedän miten Kaarle XII päätyi Pultavaan. Sillä rehellisyyden nimessä en olisi sitä ennen näitä videoiden katsomista osannut selittää. Vaikka Caleb de Frumerien takia Peter Englundin Pultava-kirjaa olen tavannut melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten.

Tietenkin olisi asiallisempaa/aikuisempaa lukea jollain tämän vuoden Tukholman reissulla ostamani Olle Larssonin kirja Stormaktens sista krig. Mutta olenko? En.

Ja minusta oli myös terveellistä nähdä sodan selostus täysin ulkopuolelta, ilman kansallisia painotuksia. Millä en tarkoita, että videoiden esitys olisi näkökulmaton. Jälkikäteen ajateltuna/muistettuna keskipisteessä on Ruotsin tekemät ratkaisut ja kokema häviö.

P. S. Aiemmista Extra Creditsin sarjoista rajojamme on sivunnut kertoessaan Katariina suuresta. Tykkään tuotantotyylistä ja siitä, että viimeisenä valhejaksossa (poikkeuksena Suuri Pohjan sota) käydään läpi vahingossa tehdyt virheet sekä tarkoitukselliset oikaisut yms. kerronnalliset ratkaisut.