lauantai 3. tammikuuta 2009

Sursilliana sanomalehdistössä

Koska tutkimustulokseni ovat irroittaneet minut Sursill-suvun suuruudesta, voin täysin objektiivisesti tarkastella sitä, miten tutkimusta käsiteltiin sanomalehdissä 1800-luvulla.

Pastori Alceniuksen käsikirjoitus tuotiin julkisuuteen vuonna 1844. Saiman toimittaja on 28.03.1844 niin innostunut, että on valmis nollaamaan Aatamin ja Nooan merkityksen maailmanhistorialle Sursillin sisarten hyväksi. Hän kylläkin lainaa Helsingfors Tidningaria, jossa oli 6.3.1844 todettu, että julkaistussa tutkimuksessa oli merkittäviä aukkoja ja puutteita. Saiman toimittaja lopettaa toteamukseen, että valitettavasti tämänkin suuraskeleen jälkeen puuttuu koko väestön kattava sukurekisteri.

Genealogia Sursillianan painettuun versionn otettiin tilauksia vastaan lokakuusta 1846 (Morgonbladet 8.3.1847). Vaasalaisen toimittajan silmissä 2 ruplan hinta oli kohtuullinen (Wasa Tidning 16.1.1847) Turkulainen toimittaja taas piti hintaa korkeana. Hieman halvemmalla sai tilattua sanomalehden vuosikerran Turussa. (Åbo Tidningar 27.01.1847). Julkaisu venyi vuoteen 1850 (Morgonbladet 12.4.1875).

Nimimerkki "å.ä.ö" kirjoittaa Vasabladetissa 23.2.1867, että kaupungissa on "viime aikoina" keskusteltu seudun sukujen yhteydestä Erik XIV:een ja tämän vaimoon Kaarina Maununtyttäreen. Tämä aihe liitetään Sursilleihin ja sitten siirrytään Emerentia Tottiin... Oulusta raportoitiin Helsingfors Dagbladetissa 4.2.1867 perintö-humpuukista, jossa oli myös tuotu Genealogia Sursilliana esiin.

Enimmäkseen juttuja löytyy ruotsinkielisistä lehdistä. Niinpä vielä vuonna 1879 Pohjois-Suomi aloitti juttunsa näin:

Genealogia Sursilliana
Usea P. S:n lukioista nyt ensi kerran nähnee tämän nimen ja arvellee sen nimen ei Suomen oloja koskevan. Väin ei kuitenkaan ole asian laita; mahdollista olis, että jos hän ottaisi kirjan yllämainitulla nimellä käteensä, hän näkisi sukutaulunsa suureksi kummastukseen silmäinsä edessä täydellisempänä kun hän itse on sen tuntenut. (Pohjois-Suomi 2.7.1879 )
Tosin jo 23.02.1863 Helsingin Uutiset oli otsikolla Muutamista Pappis-suvuista Suomessa referoinut Suursillisen sukujohtoa.

Vuonna 1890 Genealogia Sursillianaa oli Antikvariaatisessa kirjakaupassa vielä muutamia kappaleita myynnissä 5 markan hintaan (Finland 7.5.1890 ). Tutkimus oli ollut käsite jo vuosikymmeniä ja nyt jo keveästi jatkokertomuksessakin mukana (Uusi Suometar no 113 B 18.5.1890 ):

- Manda, onko meillä mitään salvaa, eli muuta rasvaa; - niin ota sinä hoitoosi tämän herran nilkat. Menkää vaan sinne kyökin puoleen! - Väänä..., talonpoikanen kai se. Jassoo te olette Willman, jaha, Will-, Will-, Willm-, - mutta eihän se ole Suursilleissa, ei se ole. Entä äidin nimi.

- Maria

- Maria, Stiina eli Kaisa, mitä minä siitä viisastun. Sukunimi.

- Stormbom.

perjantai 2. tammikuuta 2009

355 päivää loppuvuotta jäljellä

Carl Larssonin kuvitus Välskärin kertomuksista siivittäköön lähtemistä uuteen vuoteen. Viime vuoden tavoitteenasetanta meni metsään, mutta Sukutiedon artikkelit tulivat kirjoitetuksi ja Knorringin "pieni" julkaisu tuli jokseenkin valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Listan ulkopuolelta syntyi toimittamani matkakertomuskooste ja muistellessani postauksiani taisin myös kantaa muutamia kirjastokirjoja eestaas ja oppia jonkin verran uutta.

Lasketaan ambitiotasoa realistisemmaksi. Vuoden 2009 aikana on tavoitteinani, että
  1. toimitan kirjan Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit painoon ja yritän saada aikaiseksi jonkin sortin markkinointiakin
  2. teen tutkimusmatkan Tukholmaan ja viimeistelen Flachsenius-suvusta pienen kirjan
  3. edistän Gustava Adrianan Gottlebenin esipolvien kirjoitusta, vaikka sitten vain lajittelemalla olohuoneen nurkassa olevan materiaalipinon
  4. tutustun kotimaahani historian lisäksi maantietellisesti eli teen päiväretken esim. Lahteen, Hämeenlinnaan, Loviisaan tai Kotkaan (Viimeksimainitussa pidetään Valtakunnalliset sukututkimuspäivät 6.-8.3.2009)
Hyvää uutta vuotta kaikille tämän lukijoille!

torstai 1. tammikuuta 2009

Uudenvuodenpäivän vietto 1850-luvun Helsingissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Käyntikorttilaatikolla oli oma tärkeä tehtävänsä perhe-elämässä. Jos oltiin kotoa pois, riippui se ovella; jos taas kotosalla oltiin ja otettiin vieraita vastaan, silloin oli laatikko sisäpuolella. Mutta sattui niinkin että perhe oli kotona ja talo valaistu kirkkaasti, mutta käyntikorttilaatikko siitä huolimatta riippui ovella. Silloin merkitsi se taas sitä, että talossa parhaillaan vietettiin jotain yksityisjuhlaa tai perhekutsuja, ja vieraiksi aikovat kääntyivät silloin takasin. -- Mutta tärkeintä osaa näytteli tuo laatikko uudenvuodenpäivänä.

Sillä silloin oli jokaisen käytävä kaikkien tuttavainsa luona toivottamassa »onnellista uutta vuotta!» Mutta jos kerran kaikkien näinollen täytyi olla ulkona uudenvuodentoivotus-vierailuilla, niin kukaan ei kai olisi voinut olla kotona. Seurauksena tästä olikin, että kukin pysyi kotonaan ja lähetti sensijaan palvelijansa tahi sellaisen puutteessa jonkun vahtimestarin pyyhältämään ympäri kaupunkia ja heittämään uudenvuodenkortteja asianomaisiin käyntikorttilaatikoihin. Oli kerrassaan hauskaa istua ikkunan ääressä ja katsella kuinka kaupungin kaikki »pikenttipalvelijat» liehuivat kaduilla ja lensivät huimaa vauhtia toinen toisensa edelle. Ja hupaisaa oli sitten aina puolen tunnin kuluttua käydä kokemassa täyteen sullottua käyntikorttilaatikkoa ja laskea kuinka monta uudenvuodentoivotusta jälleen oli tullut. Näiden uudenvuodenkorttien nojalla sommiteltiin ja laadittiin sitten kutsulistat kemuihin.

Vihdoin huomattiin kuitenkin kuinka hullunkurisia tuollaiset »pikenttien» avulla tehdyt uudenvuodenvierailut oikeastaan olivat ja niin hävisi tuo tapa vähitellen käytännöstä monien muiden senaikuisten tapojen mukana. Sensijaan ruvettiin sanomalehdissä ilmoittamaan, ett'ei tuona päivänä erityisille vierailulle tulla.

keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Postinkulku 1800-luvun puolivälissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu, Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.

Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille, sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.» Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan. Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.

Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään -- punaisella tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru -- ja sitten viedä kirjeensä postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut. Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat rahat -- minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.

Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille -- siten hankkivat postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä -- ei kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Parooni Pahumberg

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Korkeiden esi-isäin, Fersen'ien, De la Gardie'ein ynnä muun suurväen jälkeläisenä (hän varoi viisaasti Haassen suvun mainitsemisen) piti Arthur [Klinckowström] syntyperää yksilön parhaimpana ominaisuutena, joka riitti tuottamaan menestystä maailmassa. Kaiken muun asetti hän toiselle sijalle ja halveksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet niin onnellisia, että heillä olisi ollut tuollainen sukuperän omaisuus. Hän oli todellinen »Don Ranudo» suomalaisessa asussa ja joutuikin sentähden usein ivan ja pilkan maalitauluksi.

Kun hän oli kerran sukulaistensa Armfeltien luona Rauhalinnassa, tuli puheeksi korkeat suvut, jotka olivat rappiolle joutuneet. Arthur kiisteli moista mahdollisuutta vastaan, arvellen samalla, että jos todellakin niin olisi käynyt jollekin suvulle, oli myöskin jokaisen aatelismiehen velvollisuus koettaa kohottaa se jälleen oikealle paikalleen yhteiskunnassa. -- »Sellainen ei ole taas mikään helppo tehtävä», puuttui joku puheeseen. »Niinpä esimerkiksi aivan tässä lähellä asuu eräs parooni Pahumberg, joka nykyisin on vain köyhä pitäjänsuutari. Hänen kantaisänsä oli ollut kuuluisa kapteeni Jaakko Johansson Pahumaan talosta, joka Kirkholman tappelussa vuonna 1605 urhoollisuudellaan pelasti koko Ruotsin sotajoukon perikadosta ja jonka Kaarle IX sitten, palkkioksi hänen suurtyöstään, korotti vapaaherraksi nimellä Pahumberg. Mutta ennenkuin hän ennätti tulla sisäänkirjoitetuksi vapaaherralliseen sukuun, kaatui hän sodassa ja hänen jälkeläisensä olivat liian köyhiä voidakseen lunastaa suvun »sisäänottoa», ja niin on koko asia jäänyt sikseen. Pahumaan maatilasta on nyt jälellä vain mökkipahanen, jolla on yhä sama nimi. Sen omistaa tuon suvun viimeinen jälkeläinen, kyläsuutari, ainoana omaisuutenaan, paitsi kuninkaan antamaa arvokirjaa.»

Arthur, joka ei ollut kylliksi selvillä Ruotsin historiasta, otti leikkipuheen täydeksi todeksi, tuli kertomuksesta kerrassaan liikutetuksi ja piti aivan välttämättömänä, että jotain oli heti tehtävä tuon miesparan hyväksi, jota hän tahtoi sitäpaitsi tavata. Sehän kävisikin helposti päinsä, sillä Pahumaa sijaitsi vain penikulman päässä Rauhalinnasta. Päätettiin lähettää lähetti kysymään olisiko mies kotona, ja lähetti palasikin pian, ilmoittaen ett'ei hän tällä kertaa ollut kotosalla, vaan palaa viikon kuluttua. Sillä aikaa kirjoittaa piirteli maisteri Stolpe vanhalle pergamenttiliuskareelle latinankielisen arvokirjan vapaaherra Pahumbergille; kunniakirjan alle piirrettiin Carolus rex. Arvokirja pantiin sitten lihavan G. Philip Armfeltin toiseen kenkään, ja kun se oli siellä tallattavana ollut viikon päivät, oli se jo asiaankuuluvasti ruskea, niin että sitä todellakin voi pitää vanhanaikuisena muinaiskirjana. -- Sitten lähdettiin suutarin luona käymään, jolle sitä ennen jo oli asia selitetty ja hänet opetettu näyttelemään osansa oikein; vanha kunniakirja otettiin esille, sitä katseltiin, tutkittiin ja omalle kielelle tulkittiin. Kun kaikki oli niinkuin olla pitikin, otti Arthur taskustaan suurenlaisen setelirahan ja ojensi sen suutarille hetken tarpeiden tyydyttämiseksi ja lupasi korkeiden suhteittensa ja tuttavuuksiensa avulla pian hankkia hänelle takasin hänen oikean arvonsa. Kukin voi mielessään kuvailla hänen mielenkarvautensa ja noloutensa kun hän sitten sai tietää, että koko juttu olikin ollut pelkkää kujetta.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Vierailulla Fagervikissä ennen vuotta 1853

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Kun Pikkalassa oli muutamia päiviä viivytty, jatkettiin matkaa tavallisesti suoraan Fagervikiin.

Tämä tila oli silloin vielä jakamaton ja olikin se yksi suurimmista maatila-alueista etelä-Suomessa, kerrassaan valtatilus, ulottuen Inkoon, Karjan, Pohjan, Tenholan, Karjalohjan ja Siuntion pitäjiin. Sen alueella sijaitsi kolme rautatehdasta, Fagervik sekä Pinjaisten ja Skogbyn tehtaat; ja tilukseen kuuluvat, silloin vielä haaskaamattomat, metsämaat olivat mahtavat. Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen, jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista tuskin koko maassamme löytynee. Kaikesta huomasi, että varakkaan suvun eri sukupolvet olivat tämän kartanon rakentaneet, sitä hoidelleet ja kaunistaneet. Rehevät, satavuotiset, viileää varjoa suovat jalot puulajit osoittivat selvästi, ett'ei tämä paikka ollut eilisenpäivän lapsia, vaan sivistyksen ijäkäs tyyssija.

Tilan omisti siihen aikaan kamariherra, parooni Fridolf Hisinger, jonka kanssa me olimme sukua sekä isäni että äitiin puolelta. Ja sukulaisuus aiheutti luonnollisesti vierailulla käyntejä.

Vanha parooni oli aikansa tahi ehkäpä paremmin menneen ajan perikuva. Hänen olennossaan oli jotain eristapaista, niin sanoaksemme originellia, nykyajan käsityksen mukaan, mutta se kaikki ilmeni hyvään suuntaan. Ollen ylimyksellinen koko sisäiseen ihmiseensä nähden, tahtoi hän ulkonaisestikin sellaisena esiintyä ja oli sen vuoksi erinomaisen kohtelias, huomaavainen ja palvelevainen jokaista kohtaan, mutta samalla ainakin meidän nuorten mielestä hieman liian kursaileva ja vanhojen seuratapojen kaavoihin pinttynyt. Hänen sanansa olivat aina tarkasti punnittuja, viimeisteltyjä, ja kun vain tilaisuutta sattui, höysti hän puheensa jollakin mairittelevalla kohteliaisuudella tai ranskalaisella sananlaskulla. Me nuoremman sukupolven aikalaiset, jotka emme enää kaikkeen tuollaiseen olleet tottuneet, emme voineet olla joskus nauramatta moisille meiningeille. Seurustelukeskusteluun kuului pääasiallisesti ranskalaisten sukkelain kaskujen ja juttujen kertoeleminen, joita täytyi kärsivällisesti kuunnella, vaikkapa ne oli kuultukin jo useampaan kertaan ennen, sillä »ohjelmisto» ei ollut suuri, se loppui aina pian.

Elämänkatsomukseltaan oli hän sangen vakava ja vielä enemmän vanhoillinen, jopa sellaiseen äärimäisyyteen asti, että hän suurella vastenmielisyydellä katseli kaikkea uutta, jota tänä kehityksen aikana yllinkyllin maailmassa ilmeni. Kun Hangon rata rakennettiin ja se tuli kulkemaan pitkiä matkoja hänen maitansa pitkin, ei hän tahtonut koskaan nähdä koko rautatietä, vielä vähemmin sitä myöten matkustaa. Tuollainen laitos ei sopinut hänen mielestään meidän köyhään, harvaan asuttuun maahamme; se toi mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää ja muodosti jälleen yhden askeleen ihmisten yhdenmukaistumiseen päin. Käydessään säännöllisellä vuosivierailullaan sisarensa ja lankonsa luona Mustiossa täytyi hänen vaunuillaan ajaa rautatiekiskojen yli, mutta silloin ummisti hän aina silmänsä päästäkseen näkemästä tuota uudenaikaista iljetystä. Eikä hän myöskään Helsingissä tahtonut käydä, sillä tuo vanha ylimysherra piti itseään liian hyvänä tungeskelemaan siellä virkamiesten ja kaikenlaisten nousukkaiden seassa; hän piti parempana elää ylhäistä elämää maaruhtinaana suurella maatilallaan, joskin hän siellä oli muusta maailmasta eristettynä.

Päivällisaterian söi hän aina puettuna hännystakkiin, useimmittain ruskeaan ja kiiltonappiseen, kaulassaan valkoinen kaulavaate. Aterian aikana kohotti hän lasinsa jokaiselle läsnäolevalle vieraalle tarkasti harkitussa suku-, arvo- tahi ikäjärjestyksessä -- arvoasteikko, jota me nuoret huviksemme usein ennakolta suunnittelimme. Täytyi olla aina sangen varuillaan, sillä kaiken piti tapahtua asianmukaisten seurustelumenojen mukaan; nykyajan ujostelematonta, ilomielistä mielialaa ja tunnelmaa ei suvaittu.

Hän oli innokas kukkainsuosija ja viljelijä ja niinpä olivatkin Fagervikin puutarhat hänen aikanaan kuuluisat parhaimpina ja milt'ei ainoina laatuaan koko maassa. Hänen puutarhassaan, joka oli järjestetty hyvin mykevälle maa-alueelle, oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin. Mutta ei hän niinkään paljon haaveksinut kukkasten kauneutta kuin niiden harvinaisuutta ja ja muotojen sekä värien eriskummaisuutta ja omituisuutta.

Häntä huvitti tavattomasti kun hän sai kuljettaa vieraansa tuonne lempipaikalleen ja siellä tarkkaan selittää heille muutamien harvinaisten kasvien omituisuuksia. Kun minä olin kasvienkeräämiseen ja tutkimiseen yleensä suuresti mieltynyt, kuuntelin minä mielelläni hänen turhantarkkoja selityksiään ja minä luulen näin osoittamallani huomaavaisuudella voittaneeni hänen suuren suosionsa, jota hän sitten aina »serkkua» kohtaan osoitti -- niin hän minua kutsui. Mutta sattui usein niinkin, että hänen vaivannäkönsä tässä suhteessa kohdistuivat henkilöihin, jotka eivät vähääkään kasvimaailmasta välittäneet, vaan jotka -- pakosta kärsivällisesti kuunneltuaan hänen esityksiään -- esitelmän loputtua seisoivat yhtä tietämättöminä ja tyhminä kuin sen alkaessakin. Hän huomasi usein kuinka kuulijat olivat kärsimättömiä ja kuinka he välinpitämättömyyttään osoittivat ja se häntä suuresti suretti, mutta ei kuitenkaan lannistanut hänen mieltään eikä estänyt häntä seuraavalle vieraalle yhtä juurtajaksaen kuvailemasta rakkaan puutarhansa harvinaisia aarteita.

Itse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan nauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo ensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle liikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti. Muutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien vuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi ihanasta kukkaismaailmasta.

Huomioonottamatta niitä omituisuuksia, jotka hänelle erikoisesti ominaisia olivat, oli hän kuitenkin pohjaltaan todellinen aatelismies ylevine tarkotusperineen, »l'ancien regimen» edustaja, ja sellaisena häntä jokainen kunnioitti ja hänestä kaikki pitivät, jotka häntä lähemmin tunsivat.

***

Ylen elävästä arkistosta löytyy modernimpi näkymä Fagervikiin: Kartanokeitoksia Fagervikissa . Muita kartanoaiheisia pätkiä: Joensuun kartano, Kankaisten kartano, Kartanolinna Malmgård Pernajassa, Suur-Sarvilahden kartanolinna, På Åminne gård , Vännerna på Tervik gård ja Holger Spår på Frugård i Jorois

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Tanssiaiset 1850-luvun Helsingissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Kuvaamani ajanjakso oli seurusteluelämän kukoistusaika Suomessa ja korkeimmillaan ilmeni seuraelämä siihen aikaan vietetyissä suurissa tanssiaisissa. Maan korkeimmat virkamiehet, jotka sitäpaitsi kantoivatkin erityisiä niin kutsuttuja pöytärahoja tällaisia tarkoituksia varten (pöytärahat on sittemmin yhdistetty heidän tavalliseen palkkaansa) tiesivätkin ja ymmärsivät, että heillä näinollen oli velvollisuus, jonka täyttämisestä he eivät tahtoneet eivätkä voineetkaan vetäytyä pois. Oli niinmuodoin luonnollista, että näiden mahtimiesten -- senaattorien, presidenttien, kenraalien, virastopäälliköiden, sijaiskanslerin, rehtorin y. m. tuli talven kuluessa toimeenpanna yhdet viralliset tanssiaiset paitsi päivällisiä ja yksityisiä pienempiä kutsutilaisuuksia, joita ei otettu tähän lukuun. Kutsu suuriin tanssiaisiin lähetettiin painetulla kortilla vähintäin viikkoa ennen kysymyksessä olevaa tilaisuutta ja kutsuvieraiden luettelo laadittiin valtiokalenterin avulla, joskin tanssitaitoisia kavaljeerejakin ja perheen lähimpään kanssakäymispiiriin kuuluvia sitäpaitsi mukaan kutsuttiin.

Ne nuoret naiset, jotka kuuluivat tähän erikoisoikeutettuun seurapiiriin, voivat siten jo syksyllä hyvissä ajoin laskea kuinka monissa tanssiaisissa he talvikauden aikana tulevat olemaan mukana ja sen mukaan järjestellä pukunsa. Tanssijaissarjan alkoi kenraalikuvernöörinapulaisen Amatus Thessleffin Nikolainpäivänä, 18 päivänä joulukuuta toimeenpanemat tanssiaiset, ja sitten niitä jatkui vähäväliä pitkin koko talvea.

Minun vanhempani toimeenpanivat tanssiaiset aina myöhemmällä talvella. Kutsuttuja oli silloin noin 300 henkeä, eikä heidän tarvinnut pahasti ahdingossa tungeskella meidän tilavassa huoneustossamme, ei varsinkaan senjälkeen kun osa vanhemmasta väestä, sekä rouvia että herroja, oli ennättänyt asettautua pelipöytien ääreen sisushuoneissa. Vieraat oli kello seitsemäksi kutsuttu ja ennen kahdeksaa olivat jo kaikki saapuneet. Salonki oli niin hyvin valaistu kuin siihen aikaan vain mahdollista oli: kristallikruunussa säteili kynttilöitä kolmessa ympyrärivissä ja kaikkien neljän oven päällä oli myöskin tiheät kynttelirivit sytytetty, seinillä paloivat seinälamput, »lampetit». Koko huoneusto säteili valomerenä, kaartinsoittokunta kajautti säveleitä pitkälle seinälle erittäin sitä varten rakennetulta parvekkeelta, tarjoilijoita ja vahtimestareita liehui ylt'ympäriinsä tarjottimillaan tarjoillen teevettä, myöhemmin sitten erilaisia virvoitusjuomia ja mantelimaitoa, rypäleitä ja hedelmiä, jäätelöjä, sokerileivoksia ja makeisia, lämmintä punssia j. n. e., lakkaamatta koko tanssiaisten ajan.

Kun vieraat olivat kaikki kokoontuneet ja tee juotu, kajautti soittokunta poloneesin, jolloin isäni, tarjoten käsivartensa virka-arvojen mukaan ylhäisimmälle daamille, tavallisesti kenraalinrouva Thesleffille, vei hänet kierroksen poloneesissa ja aloitti tanssiaiset. Toiset parit seurasivat heti perässä, järjestettyinä tarkasti virka-arvojen ja arvokkuuden mukaan. Ainoastaan vanhemmat ottivat tähän alkupoloneesiin osaa. Talutettuaan käsivarrellaan daaminsa pari kertaa salin ympäri, jätti kavaljeeri hänet paikalleen kumartaen kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kiiruhti sitten viemään toista, kunnes kaikki rouvat olivat poloneesikierroksensa tehneet. Tällainen poloneesi, johon ainoastaan vanhemmat herrat kullalla kirjailtuine sotilas- ja virkapukuineen ja välkkyvine rintatähtineen ottivat osaa, näytti todellakin komealta.

Kun poloneesi hetken kuluttua loppui, soitettiin heti valssi ja silloinkos nuorison riveissä eloisuus ja hilpeys hereille heräsi, sillä olivathan he äskeisen poloneesin aikana vain katsojina seisoneet. Niin alkoi sitten oikea karkelo ja seurasi tavallinen tanssiohjelma: valssi, katrilli ja masurkka vuorotellen yhä uudistuen. Polkka oli vielä silloin tuntematon. Katrilleja, joita voitiin yksissä tanssiaisissa kahdeksankin tanssia, oli kolmea lajia, jotka erosivat hieman toisistaan, vuorojensa, liikkeidensä ja silloin vielä käytännössä olleiden piruettipyörähdystensä kautta, nimittäin ranskalainen katrilli, joka oli tavallisin, sitten vielä ruotsalainen ja venäläinen, mutta ylimalkaan olivat ne kaikki hyvin toistensa tapaisia. Kotiljongi, joka kesti usein sangen kauan ja oli hyvin väsyttävä, koska senaikuisen tavan mukaan kaikkien silloin täytyi seista, oli aina nuorten lempitanssi. Siten jatkui karkeloa ja ainoastaan hetkiseksi keskeytti sen illallisruokailu. Usein täytyi panna kruunuun uudet kynttelit, sillä vasta kellon jo lähetessä viittä aamulla läksivät viimeiset vieraat kotiaan kohden.

Vanhemmille, jotka pelipöytien ääressä olivat iltaa viettäneet, tarjottiin illalliset jo kello 11, jonka jälkeen he läksivät pois. Mutta tanssijoukolle katettiin illallispöytä vasta kello 2 yöllä ja oli silloin seisten syötävä. Kuitenkin muistan, että kerran illalliset tarjottiin pieniin pöytiin, joiden kunkin ääressä neljä tahi kuusi henkeä istui, ja täyttivätkin tällaiset pikkupöydät silloin sekä molemmat ruokasalit että salonginkin. Mutta tällainen syöntitapa, joka oli kyllä sangen hauska osanottajille, lienee tuottanut liian paljon vaivaa ja vaati sitäpaitsi tilaa tavattomasti ja vaivaloista tarjoilua, jonkavuoksi siitä tavasta luovuttiinkin. Ruokalajeja tällaisissa tanssiaisillallisissa oli sangen monta ja olivat ne erinomaisen hienoja ja sangen kalliita; eikä pöydältä viinejäkään puuttunut, punasia ja valkoisia ja väkevämpiä. Niin pitkälle kuin suinkin muistan, olivat tällaiset illalliset keittotaiteelliselta kannalta ja kaikinpuolin muutenkin yhtä hyvät ja suuremmoiset kuin nykyjään, ehkäpä vielä paremmatkin, huolimatta kaikenlaisista puheista senaikuisesta yksinkertaisuudesta.

Paitsi edellä kuvaamiani »virallisia» tanssiaisia, toimeenpantiin kodissani vielä pari, ehkäpä kolmekin pienempää tanssitilaisuutta talven kuluessa, jolloin tavallisesti noin sata henkeä oli kutsuttu. Syynä siihen, että meidän kodissamme elämä oli näin virkeää ja vilkasta, oli se, että vanhin sisareni oli silloin täysikasvuinen ja astunut maailman hyörinään; hän oli vanhempiensa lemmikki ja silmäterä, häntä kaikki tahtoivat miellyttää ja hakkailla, häneen huomiota kiinnitettiin ja hänestä yleensä pidettiin.

Talven ohjelmaan kuului vielä suuret, myöskin viralliset päivälliset, jotka tarjottiin korkeammille virkamiehille. Päivällispöytä katettiin suureen salonkiin ja kaartinpataljoonan soittokunta piti huolta musiikkipuolesta.