lauantai 12. toukokuuta 2012

Myötäjäisarpajaisvoittajia 1805

Elisabet Erkintytär Närpiöstä, Ulrika Aatamintytär Asikkalain Kalkkisista (Inrikes tidningar 12.4.1805)
Susanna Antintytär Sotisaari Kemin kirkonkylästä (Inrikes tidningar 3.5.1805)
Sara Antintytär Vehmaan Vinkelästä (Inrikes tidningar 14.6.1805)
Margareta Matintytär Oravisjärvi Pyhäjoen Merijärveltä (Inrikes tidningar 5.7.1805)
Lisa Matintytär Ala-Nurmosta (Inrikes tidningar 29.11.1805)
Ulrika Henrikintytär Karjaan Konungsbölestä, Anna Juhantytär Hattulan Tomajärveltä, Agneta Sahlman Ilomantsin Aittovaarasta, Helena Paulintytär Kasin Liperistä (Inrikes tidningar 20.12.1805)

Mitä pitäisi saada ja mihin hintaan?

Kaverit linkittivät äskettäin Yleisradion (?) verkkouutisia, joissa nostettiin taas sukututkijoiden ja seurakuntien välistä "ristiriitaa" esille. Kuten olen muistaakseni täällä todennut asia ei itseäni ole koskenut kun olen sukututkimuksessa keskittynyt esipolviin. Siirtolaistutkimukseen tarvitsen Kokemäen rippikirjoja ja onnekseni ne ovat mikrokortteina TMA:ssa ja minulla (toistaiseksi käyttämätön) lupa niitä katsella.

Mutta kaikki seurakunnat eivät ole luovuttaneet kirjojaan maakunta-arkistoihin. Niistä sata vuotta nuorempaa tietoa kaipaavalle sukututkijalle on jätetty ainoaksi mahdollisuudeksi sukuselvitysten tilaus. (Minulle on edelleen mysteeri miten seurakunnat palvelevat muita tietoa perääviä: toimittajia ja tieteellisiä tutkijoita.)

Sukuselvitysten tilauksessa koetaan olevan kolme ongelmaa. Ensinnäkin laatu. Itse en muista vähäisissä tilauksissani kohdanneeni virheellisiä tai puutteellisia tietoja, mutta voin hyvin uskoa niitä ilmenevän. Onhan sitä virheitä sukututkijoidenkin käden jäljessä.

Eikä kyse ole välttämättä virheistä vaan siitä, että kirkkoherranviraston työntekijä ei näe lähdettä samalla tavalla kuin sukututkija ja voi jättää kirjaamatta jotain tutkimukselle oleellista. Ja onkohan muuten missään seurakunnassa tapana merkitä selvitykseen käytettyjä lähteitä?

Toinen ongelma on tietojen saamisen nopeuden arvaamattomuus ja satunnainen hitaus. Muistikuvani mukaan odottelen edelleen vuonna 2007 valmistuneen kirjaprojektin yhtä sukuselvitystä. Voi olla, että muistan väärin, mutta muillakin on tarinoita kohtuuttoman pitkistä odotusajoista. Jos palvelua luvataan, pitäisi sitä myös toimittaa.

Kolmas kipupiste on selvitysten hinta. Suomalaiset sukututkijat saavat lähes kaikki lähteet käsiinsä pelkillä matkustuskustannuksilla tai verkkoyhteyden hinnalla. Ainoa aidosti maksullinen asia siis pännii. Riippuu tutkimuksesta kuinka suuresta loppusummasta on kyse. Huomattavan loppulaskun aikaansaamiseksi ei tarvita välttämättä suurtakaan tutkimusta. Jos haluaa esimerkiksi seurata 1900-luvulla kuutta sisarusta, jotka kaikki muuttavat muutaman kerran elämänsä aikana, saattaa tarvita lähemmäs kaksikymmentä sukuselvitystä à esim. 33 eur.

Mites ulkomailla? Lainasin kirjastosta tuoreen kirjan How to Trace Your Family History on the Internet, jossa esitellään brittitutkimuksen tekoa. Olen perusteet mielestäni hahmottanut tuijottamalla Who Do You Think You Are -jaksoja, mutta vasta nyt tajusin vuodesta 1837 pyörineen syntymä-, avioliitto- ja kuolemarekisteröinnin kunnolla.

Kyseisiä tietoja saa käsiinsä vain ja ainoastaan yksi kerrallaan tilaamalla. Tavanomaisemmilla nimillä ja/tai epätarkemmilla lähtötiedoilla saattaa joutua tilaamaan useamman rekisteritodistuksen ja toivomaan, että joku on oikein. Kirjan painoon mennessä yhden todistuksen tilaus maksoi 9,25 puntaa. Kerran naimisiin menneen henkilön perustiedot maksavat siis 27,75 puntaa. Ja jos hänellä on ollut kuusi lasta, joista haluaa syntymän lisäksi kuolintiedon, kuluja syntyy 138,75 puntaa eli 170 euroa.

(Rekisteröimistietojen käytön tarvetta voi kiertää väestönlaskennoilla ja seurakuntien kirjanpidolla. Jälkimmäinen on WDYTYA-jaksoissa esitelty toisinaan kirkossa tai papin toimistossa, mutta kirjastokirjan mukaan tavanomaisemmat säilytyspaikat ovat alueelliset arkistot.)

perjantai 11. toukokuuta 2012

Tajunnanvirrassa (SKS:n juhlasalissa)

Keskiviikon kolmituntisessa Hayden White -tilaisuudessa oloni oli kuin kielitaidottomalla. Hetkellisesti pääsin kärryille, mutta pitkät pätkät menivät ohi. Tuttua ja turvallistakin oli mukana. Keskusteluosiossa White kertoi ohjaavansa opiskelijoitaan kirjoittamaan tutkimuksen alkuhetkistä alkaen, sillä vain kirjoittamalla saa selville, mitä ei tiedä. Niin totta, niin totta, joten kirjoitetaan.

Alkusanoissaan White rinnasti historian(kirjoituksen!) ja "litteräärin" kirjallisuuden. Hän mainitsi joukon 1800-luvun ja 1900-luvun alunkirjailijoita, joiden romaanit hänen mielestään ovat yhteiskunnan realistista kuvausta. Myöhemmin hän kehui Virginia Woolfin Mrs Dalloway:ta parhaaksi kuvaukseksi 20-luvusta Britanniassa.

White olikin valmis keksimään uuden termin (post-ologisti) kattamaan kaikki menneisyydestä kirjoittavat: historioitsijat, runoilijat, romaankirjailijat, historialliset antropologit yms. Historioitsijat erottuvat joukosta rajoittamalla lähteitään ja luomalla tapahtumista faktoja. (Flashback viime viikon sessioon Työväenliikkeen kirjastossa, jossa yleisökysymys Kalelalle kuului, voiko historioitsija käyttää aikalaisromaaneja lähteenä?)

White esitti sitten näkemystään eurooppalaisten ja amerikkalaisten historiantutkijoiden erosta. Tässä yhteydessä hän, enempää perustelematta, totesi, että kunkin pitäisi tutkia omaa yhteisöään/kansaansa/maatansa. (Uusi flashback. Kalelahan on usein viitannut ruotsalaiseen liikkeeseen (?) "kaiva, missä seisot".)

Whitelle historia on lähteistä rakennettu konstruktio, josta voi olla erilaisia versioita. Hänen kriitikoilleen moinen on relativismia, joka johtaa kamaluuksiin. He ovat myös tuominneet "litteräärien rakenteiden" käytön ja yrittäneet pärjätä ilman narratiivista rakennetta. White esitteli erään kriitikkonsa tekstit ja tökki siitä esille epigraafeja ja tulkintaa. Ei ole olemassa neutraalia esitystä menneestä.

Keskusteluosiossa en ymmärtänyt juuri yhtään esitetyistä kysymyksistä ja Whiten vastaukset olivat rakenteeltaan varsin vapaita. Viimeisenä marxistina hänestä natsismin synnyn syyssä ei ole mitään mystistä: sen takana oli kapitalismi. Ja kapitalismi selittää myöskin sen miksi amerikkalainen History Channel keskittyy ohjelmissaan sotaan ja elämänkertoihin. Samat aiheet näkyvät myös kirjakaupoissa. Ja suomalaisessa Historia-lehdessä.

Muistiinpanojeni mukaan White loppupuolella totesi, että (historian)kirjoituksessa narratiivisten niksien miettiminen on yhtä huono idea kuin jäsentelyn hahmottelu ennen kirjoittamista. Niinpä tämän blogikirjoituksen rakennetta ei hahmoteltu etukäteen.

P.S. Session alkupuoliskon vieressäni istui Anu Lahtinen. Alle lainattuna hänen twiittinsä reaalimaailman osoitukseksi siitä, että samasta tapahtumasta voi kirjoittaa erilaisen totuuden.

torstai 10. toukokuuta 2012

Toukokuun alkua

1.5.
2.5.
 3.5.
  • Taas yritän huolellisesti valmistautua ensikäyntiin parissa arkistossa. Saa nähdä mikä tällä kertaa mättää. Kun on vieras maakin.
  • Jippi-ai-ei-jou, Suomessa on (taas) tuore museoportaali. Kas, kun en ollut huomannut, ettei Kanta-Hämeellä vielä ollut.
  • IltaSanomien historialehdistä loppuivat sota-aiheet!? Onneksi Viipurin muistelussa on vähän samaa henkeä kumminkin.
  • Kymmenen minuutin kuluttua luuri käteen. Pitää saada paikka kaupunginmuseoystävien bussiretkelle Loviisaan. Tuskin olen ainoa linjoilla...
  • Kolmatta kertaa Työväentutkimuksen [p.o. Työväenliikkeen] kirjastossa. Ohjelmassa musiikkiakin, suhtaudun pienellä epäilyksellä.
  • Small talk -osuudessa arvioitiin, että Guggenheimin takana on jotain (sopimus?) joka ei ole julkisuudessa tiedossa.
  • Todella mielenkiintoinen keskustelu, mutta takana kaksi toista rupattelua koko ajan käynnissä. Törkeää käytöstä aikuisilta ihmisiltä.
4.5.
5.5.
  • Sitä tulee tarpeettoman iloiseksi kun löytää Tukholman oikeuspöytäkirjasta 1620-l sanan vittu.
7.5.
 8.5.
  • Aaah... SukuForumilla kysyttiin sisällisodan lähteistä ja yksi alkoi keskustella sodan nimestä. Mistäpä muustakaan.
 9.5.
 10.5.

Lahjakas ja jalo-luontonen Hassel

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Henrik Hassel. Hänet ovat varmaan muutkin unohtaneet, sillä Kyläkirjaston Kuvalehti B-sarjan numerossa 2/1889 (28.2.1889) aloittaa juttunsa
Kuvasta jo lukia voi nähdä, että tämä mies on ollut lahjakas ja jalo-luontonen. Kun tähän lisään, että hänessä on asunut hurskas, palava isänmaanrakkaus, oikeudentunto ja ahkeruus, sanalla sanoen, että hän todellakin on ollut "kunnon mies" sanan parhaammassa merkityksessä ja vaikuttanut maassamme puoli vuosisataa, niin varmaankin olen herättänyt lukian uteliaisuudella kysymään: "Hassel? Aivanhan tuo on outo nimi, mitä hän sitten on tehnyt?"
Täyttä vastausta ei digitoidusta lehdestä löydy tai saattaa olla, että alkuperäisessäkin taittaja kämmännyt. Yhdellä sivulla ehditään kertoa, että Hassel oli syntynyt Ahvenanmaan Jomalassa vuonna 1700, käynyt koulunsa Strängnäsissä ja yliopiston Upsalassa, mutta tuli tekemään tutkinnon Turussa, joten löytyy ylioppilasmatrikkelista kuten isänsä ja isänisänsäkin. Hasselista tuli 1729 Turun akatemian "kaunopuheisuuden professori". Kuvalehden kirjoittaja kertoo
Hänen tuli opettaa latinan ja kreikan kieliä. Näitten aineitten opetus oli siihen aikaan saakka ollut jokseenkin huonolla, hyödyttömällä kannalla. ... Vanhojen kielten opetuksen sai hän virkoamaan uuteen elämään yliopistossa. Sillä samalla kun hän huolehti sekä vieraan että etenkin äidinkielen puhtautta, on hän luennoissaan kumminkin asettanut päämaalikseen niitten aatteitten opettamista, jotka ovat kätkettynä kreikkalaiseen ja roomalaiseen rikkaaseen kirjallisuuteen.
Aatehistorioitsijan vikaa siis.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Vanhoista sanomalehdistä

SSS:n kirjastonhoitaja promosi tänään ruotsalaisten sanomalehtidigitointia SSS:n FB-ryhmässä:
KB:n sanomalehtihakuhan on ollut olemassa, 1700-luvun materiaalia kattaen, ainakin loppuvuodesta 2009 alkaen. Silloin ainakin esitin yhden leikkeen ja sittemminhän näitä on ollut täällä aika monta. Osumia 1900-luvultakin olen muistaakseni hyödyntänyt ja ihmetellyt eroavaisuuksia lainsäädännöissä...

Bernadottelandiassa digitoidut sanomalehdet on koneluettu samaan tapaan kuin suomalaisessa historiallisessa sanomalehtikirjastossa. Vanhemman aineiston osalta tarkkuudessa on aika paljon toivomisen varaa, joten tyhjä hakutulos ei tarkoita että aihetta ei sanomalehdissä olisi.

Myöskään hakuominaisuudet eivät ole kehittyneet runsaassa kahdessa vuodessa mihinkään. Suurimpana ongelmana (taas!) aikarajauksen puute. Ainokaiseen päivämääräkenttään voi kyllä syöttää pelkän vuoden, mutta ei vuosiväliä, jolla voisi yksinkertaisesti karsia vuoden 1809 jälkeiset osumat listauksesta.

Välttämättä haku ei siis löydä sitä mitä haluaa, mutta tämän blogin tarkoituksiin on löytynyt enemmän kuin tarpeeksi. Eli poimitaanpa varastosta yksi toistaiseksi julkaisematon. Inrikes tidningar 28.9.1780 sisälsi Helsingistä lähetetyn kirjeen, jossa repostellaan Johan Sederholmin rakennuttamalla laivalla, joka sai nimen Kron-Prins Gustaf Adoph.

Yhteinen kieli ja lyhyt etäisyys

Helsingin yliopistossa väitteli 28.11.2009 Mona Rautelin otsikolla En förutbestämd sanning : Barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll. Tutkimus julkaistiin verkossa samana päivänä.

Göteborgin yliopistossa väitteli 19.11.2010 Helena Hagelin otsikolla Kvinnovärldar och barnamord. Makt, ansvar och gemenskap i rättsprotokoll ca 1700 - 1840. Kirja ei sisällä viitettä Rautelinin tutkimukseen.

Miten historiaa luetaan?

Joku mainitsi Palefacen kappaleen Miten historiaa luetaan? ja innostuin hakemaan kappaleen YouTubesta. Kuuntelin puoli tusinaa kertaa ja luin pari kertaa verkossa tarjotun sanoituksen. Enkä tullut hullua hurskaammaksi.

Ilmeisesti olisi pitänyt kuunnella koko albumi, jossa artistin omin sanoin summerattuna
Sanoissa on tiettyjä latauksia, laittamalla niitä ketjuun saamme tiettyjä ajatuksia. Yleisesti teemat levyllä on, miten historiaa luetaan ja kuka kirjoittaa historian. Nuorillekin on tärkeää muistuttaa median lukutaidosta ja kriittisestä näkemyksestä.
Palefacehän ei ole rajoittanut kommentointiaan räppäykseen vaan on myös avautunut lehdistössä. Maaliskuun puolella hän vaati Ilta-Sanomissa Mannerheimin patsasta pois Helsingin keskustasta:
Tiedän, että asia suututtaa joitakin, mutta mielestäni Mannerheimin patsas symboloi Suomessa koettuja kauheita asioita. Kukaan ei varmasti katsoisi hyvällä, jos punakaartin päälliköitä glorifioitaisi samalla tavalla.
Lausuntoon reagoi Ilta-Sanomissa Mannerheimin perinnesäätiön asiamies sekä verkossa kaksi blogikirjoittajaa. Sami Liuhto kirjoitti tyylilleen ominaisesti lyhyesti ja ytimekkäästi:
Kukaan ei varmasti katsoisi hyvällä? Punakaartia on glorifioitu yli 50 vuotta. Virallinen totuus on, että valkoiset tekivät ikävästi punaisille. Millaisessa umpiossa ihmisen on elettävä, että saattaa väittää tuollaisia asioita kuin tämä Miettinen väittää.
Timo Hännikäinen taas näki kommentin huonona provokaationa. Hännikäinen kirjoitti:
Rasittavinta näissä uusissa provokaatioissa on se, että niiden arvostelu on tehty mahdottomaksi. Kun nyt kirjoitan, että Tontin ja Palefacen päänavaukset olivat typeriä, jotkut katsovat sen merkiksi siitä, että kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt. Sitten he voivat ilkamoida siitä että konservatiivia kismittää ja olla entistä vakuuttuneempia harjoittamansa rabulismin välttämättömyydestä.
Lisää keskustelua syntyi Hännikäisen tekstin kommenteissa.Sen sijaan ylläolevat lainaukset kopsattuna Agricola-palstalle eivät tuottaneet kenellekään mitään ajatuksia.

Viime viikonlopun Iltalehdessä Paleface selitteli aiempaa lausuntoaan
Olin keskustelemassa siitä miten historiaa luetaan ja kirjoitetaan. Jos käsittelemme Suomen kansalaissotaa samanlaisilla kriteereillä, kuin millä arvostelemme vaikkapa Ruandan sotaa, on selvää että ihmisten teloittaminen ilman oikeudenkäyntiä on sotarikos. Vääjäämätön totuus on, että Mannerheim johti pienen Suomen kansan sankarilliseen taistoon, mutta muut tapahtumat sitä ennen on jollain tavalla pyyhitty pois historiankirjoista.
Sami Liuhto kommentoi blogissaan lainauksen loppua:
Puuttumatta"Suomen kansan sankarilliseen taistoon" olisin kiinnostunut tietämään näistä pyyhkimisistä, koska, niin kuin lausunnon alusta ilmenee, "rappari" viittaa siihen että on lukenut historiaa. Jaakko Paavolainen tutki näitä asioita 1960-luvulla, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ilmestyi 1959-1962 ja jo ennen Linnaa julkaistiin tutkimus niin sanotusta ei-valkoisesta näkökulmasta. Myöhemmin niitä on julkaistu kymmenittäin.
Niin. Historiaa pitäisi todellakin lukea, jos sitä haluaa kommentoida. Verkkohakuuni osui syksyltä 2010 Palefacen haastattelu, jossa lainaus
”Valtaosa pääkaupunkiseudun romaneista on evakkokarjalaisia ja heidän lapsia, ne ovat ihan samaa porukkaa kuin evakkokarjalaiset jotka asutettiin esimerkiksi Eiraan. Sinne Eiraan ei kuitenkaan hyväksytty romaneja. Me ei olla saatu assimiloitua tätä porukkaa 200 vuodessa."
Hmm. Verkkolähteet viittaavat Helsingin esikaupunkien kehitykseen evakkojen asuttamisen yhteydessä. Minkälainen virta oikein suuntautui Eiraan, jossa tänä päivänä asuu tuhat ihmistä? Täytynee tarkistaa jostain historiankirjasta.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Historiikki, määritelmä

Nykysuomen sanakirjan mukaan historiikki:
lyhyt esitys jnk laitoksen, yhdistyksen toiminnan tms historiasta, eri vaiheista, historiallinen yleiskatsaus
Jukka Partanen (Historietti Oy):
Historiikki on kepeä ja epätieteellinen. Siitä puuttuvat lähdeviitteet ja niin poispäin. Me ammattilaiset ehdottomasti käytämme nimenä historiaa, historiantutkimusta tai historiateosta. Ei historiikkia.
Jos ammattilainen onnistuu tekemään esim. yhdistyksen toiminnasta historiantutkimuksen, niin tottahan sitä voi sellaiseksi kutsua. Useimmiten ne, samoin kuin paikallishistoriat, ovat kuitenkin "historiallisia yleiskatsauksia" eli historiikkejä. Voi olla, että ammattilaisia pännii, että tekevät sellaista, johon muutkin pystyvät, mutta lopputuloksen nimitys ei perustu tekijän titteliin. (Lukuunottamatta opinnäytteitä ja niissäkin on kyse tavoitellusta tittelistä.)

Partasta lainattiin Yleisradion tekstimainoksessa, jonka ingressissä todetaan
Historiateosten tilaajat eivät aina tiedä, että työ vie vuosikausia ja siihen tarvitaan tutkimuksellista otetta. Historiantutkimukset sotketaan myös helposti kepeisiin historiikkeihin.
Työ kannattaa tilata oikeasta paikasta oikealla vaatimusasettelulla. "Kepeää historiikkiakaan" ei synny tunneissa eikä myöskään ilman kirjoitustaitoa.

Hämäläisestä musiikkielämästä ja muita elämäntarinoita

Tapio Riikosen Project Gutenbergiin syöttämä Kaarlo Wesalan 'Waikka kokee, eipä hylkää herra' Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta (1892) vaikutti ensinäkemältä "tuoreelta löydöltä", mutta googlailu paljasti, että kirjoittaja on saanut Wikipedia-sivun, joka on jopa koristeltu perheensä valokuvalla. Eli mies ja tarinansa lienee tarvittavan verran tunnettu entisestään, mutta muistelmansa ansaitsevat kyllä edes yhden lainausnoston 1860-luvun kohdalta:
Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja. Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle.
Ilmeisesti kansanmiesten elämäkerrat olivat kirjamuotia 1800-lopussa. SKS:n digitoimia ovat:

maanantai 7. toukokuuta 2012

Historian tekemisestä keskustelua

Kevään kirjaosotoksiani oli Jorma Kalelan uutuus Making history. The Historian and Uses of the Past. Taisin saada johdantoluvun luettua ennenkuin laskin kirjan lukemattomien kirjojen pinoon, jossa se edelleen lepää. Luetaan kun ehditään. Helpompaa ja hauskempaa oli viime torstaina lähteä Työväenliikkeen kirjastoon kuuntelmaan Kalelaa ja Timo Sandbergiä puhumassa otsikolla Minä, historioitsija ja kirjailija.

Sandberg oli uusi tuttavuus. Levysepästä ay-toimitsijaksi, toimittajaksi ja kirjailijaksi. Olisin mielelläni kuullut siitä miten hän näki kehittyneensä/muuttuneensa historiankirjoittajana projekteissaan, mutta vellovassa keskustelussa aika ei riittänyt meikäläisen kysymyksiin. Sandbergin puheenvuoroista syntyi vaikutelma perinteisestä historiikinteosta ja hän kertoi tavoitteekseen tekstin, jota "lukee mielellään". Ja onko parempaa tavoitetta kirjalle?

Sandbergin historiakäsityksistä sain muistiin lainaukset "kaikki perustuu tosiasioihin" ja "ei ole tuputettu omaa näkemystä". Täydellinen vastakohta Kalelalle, joka sanoi, etteivät ammattihistorioitsijat enää puhu Totuudesta eikä Objektiivisuudesta. Tekijän pitäisi avoimesti kertoa lähtökohdistaan, perustella näkökulmansa ja valintansa. Ei saisi välittää kuvaa, että maailmasta voi saada yksiselitteistä tietoa.

Kalelan vanhemmasta suomenkielisestä tekstistä olen muutama vuosi sitten yrittänyt löytää niitä vaikeasti tavoitettavia ammattilaisuuden merkkejä. Torstaisen puheenvuoron mukaan Making history -kirjan pääkysymys on juuri se, mihin ammattilaisia historian tekemisessä tarvitaan. Eli kirja täytynee tosiaan tavata.

Kalela sanoi ääneen, että 80-luvulla Sandbergin historiakirjat olisivat olleet ammattilaisten silmissä "roskaa". Nyt on, hänen mukaansa, alkanut mennä läpi ajatus, että historiaa voidaan esittää monella tavalla ja muukin kuin tutkimuskirjallisuus voi olla hyödyllistä. On monia tapoja välittää tietoa menneestä ja riippuu näkökulmasta mikä on parempi kuin toinen. Kalelan sanoin hänen tutkimuksensa ero Sandbergin faktakirjoihin on siinä, että Sandberg voi esittää vapaammin ja Kalelan täytyy perustella väitteensä ja valintansa.

Jos tässä on aidan paikka, kummalla puolella olen ja kummalla puolella ruoho on vihreämpää?

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Kalastettua (melkein)


Maarit-Johanna H. kirjoittaa suomeksi ja englanniksi blogia Alexander the Great. Blogi Willimiehen jäljillä esittelee Lappeenrannan historiaa rakennusten kautta.

Anne Närhi on aloittanut bloginsa maaliskuussa ja muistellut mm. kulttuurihistoriallista graduaan.

Outin blogi Kansa vailla omaa maata kertoo suomalaisten kuurojen menneisyydestä ja kulttuurista.

Informaatiotutkimuksen opiskelija miettii voiko huonosta historioitsijasta kuitenkaan koskaan tulla hyvää arkistonhoitajaa?

Janne Rentola tarkasteli todella vanhoja valokuvia. Kuriositeettikabinetin numerossa 1/2012 Maria Kananen raportoi museodraamasta Brinkhallin kartanossa.

Viime vuoden puolella bloginsa aloittanut Linnéa oli äskettäin miettinyt entisajan lapsikuolleisuutta. Toinen äskettäin löytynyt sukututkijan pitämä blogi on "Se onki sukkuunsa tullu".

Sami Liuhto mietti suuria nimiä: "Mutta Heidegger ei sentään esiintynyt historioitsijana kuten Foucault ja vähän Sartrekin. Foucaultissa on se ongelma, että hän pelaa tyhjän päällä, lähteitä hän ei vaivautunut tutkimaan. Se on harmillista, sillä kaverissa oli ainesta."

Nollavaimo kertoi tilanteesta, jossa sukulaishistoria meni nuorelle kaupaksi.
Ja valitettavasti Siskontytär nro 2 innostui tänään kyselemään meikäläisen hurjasta nuoruudesta. Ja mikä pahinta ja valitettavinta, niin minä - saatanan pökiö - innostuin vielä muistelemaankin niitä aikoja. Ääneen. OMFG. [...] Tähän on siis tultu. Siskontytär nro 2 kyseli meikäläiseltä muistoja menneiltä vuosilta. Eli sama kuin meidän lapset kyselevät isovanhempiensa muistoja lapsuudestaan, niin nykynuoriso kysyy keski-ikäisiltä kääköiltä, minkälaista oli bilettää hurjilla 80- ja 90- luvuilla.
Booksy luki Aki Ollikaisen Nälkävuoden kuin myös Jaana. Maarit luki Hannu Raittilan Marsalkan.

Turun ylioppilaslehdessä haasteteltiin Keijo Virtasta ja suomenuskoisia.

Verkkolehti Sylvissä arvosteltiin kirja Naisten työt, haikailtiin esiliinoja ja haettiin kontaktia Kon-Tikiin Oslossa.

Laskuharjoituksia

Ettei tämä blogi jumiutuisi historiaan otetaan vähän matematiikkaa väliin, samaan tapaan kuin viime vuonna. Eli jos lapset yli sata vuotta selvisivät vuonna 1871 julkaistun, E. Bonsdorffin toimittaman kirjan Laskuharjoituksia Kansakoulujen tarpeeksi tehtävistä niin tottahan nykyajan aikuisetkin? (Kirjan oli digitoinut Uumajan yliopisto)
  1. Sylen pituinen puu leikattiin 2 yhtäsuuren osaan, ja 1 näistä osista käytettiin mitaksi. Mimmoinen mitta saatiin?
  2. Kylässä oli 12 taloa, joiden osana oli erään tien korju. 6 talolla oli kullakin osana 3/8 virstaa, 4 talolla kullakin 5/8 virstaa ja 2 talolla kullakin 1/8 virstaa. Kuinka monta kokonaista virstaa oli tie?
  3. Työmies käytti vuorokaudesta 15 3/4 tuntia työhön ja 1 2/3 tuntia atrioihin, loput aikaa lepäsi hän. Montako tuntia vuorokaudesta sai hän levätä?
  4. Vaimo osti lehmän ja maksoi heti 1/4 sen hinnasta. Jos hän olisi maksanut 14 mkk enemmän, niin olisi 3/5 sen hinnasta tullut maksetuksi. Mitä maksoi lehmä ja paljonko maksoi vaimo heti?
  5. Kuinka pitkän matkan joudutaan rautatiellä tunnissa, jos höyrylaivalla samassa ajassa ennätetään 1 5/9 peninkulmaa ja rautatiellä kuletaan 1 1/2 kertaa niin kiiruisasti kun höyrylaivalla?
  6. Miehellä oli Venäjän, saksan ja ruotsin rahaa. Venäjän rahaa oli hänellä 214 1/5 ruplaa, Saksan 111 1/9 talaria ja Ruotsin 289 1/2 riksiä. Montako Suomen markkaa sai hän näillä kun 3/4 ruplaa = 2 1/2 mkk, 4/5 talaria = 3 mkk ja 3 riksiä = 4 1/5 mkk?
  7. K. Helsingissä piti lähettämän Englantiin maksun 120 leiviskästä terästä, joita hän sieltä oli ostanut. Hän osti Helsingissä Lontoossa lunastettavan vekselin ja maksoi sillä velkansa. Montako mkk tulee hänen vekselistä maksaa, jos Helsinki-Lontonin kurssi oli 25 (1 punta = 25 mkk) ja hän teräsleiviskästä oli maksanut 2 1/4 shillinkiä, kun tiedetään vieläkin, että 1 punta = 20 shillinkiä?
  8. A, B, ja C vuokravat yhteisesti niitun. A pitää siinä 8 hevosta 4 1/2 viikkoa, B 10 hevosta 2 1/5 viikkoa ja C 9 hevosta 3 1/3 viikkoa. Yhteinen vuokra on 117 1/7 mkk. Paljonko tulee kunkin maksaa?