Vuosisatoja tuomarit olivat ilman erityistä koulutusta, lautamiehet samoin. Kauppakirjat ja muut sopimukset kirjoitti se, joka jotain osasi kirjoittaa. Miten nämä ihmiset ovat oppinsa saaneet tuntui olevan Korpiolan erityisen kiinnostuksen kohteena.
Yksi oppimisen paikka oli koti. Korpiola oli muistelmista löytänyt esimerkkejä, joissa lain parissa ammatikseen työskentelevät käyttivät perheenjäsiniä tulkkeina, puhtaaksikirjoittajina ja muina apulaisina. Näin osaaminen levisi myös naisille.
Itselläni tuli monta asiaa mieleen. Lakitekstien lukeminen saarnastuolista ja talonpoikien tarpeisiin painettu lakikirjallisuus. Yksi Sundin veljeksistä, joka oli ensimmäisiä Helsingin asianajajia 1700-luvulla. Sekä J. A. Hohenthal, joka 1800-luvun lopulla toimi asianajajana Vetelin ja Kokkolan seudulla. Toimintansa laajuuden kartoitus vaatisi hirveän määrän selaamista. Lähteiden löytäminen tuntui olevan Korpiolankin haasteena.
Samassa istunnossa Ilkka Mäkinen kertoi Juho Matinpoika Isotalon suomeksi kirjoittamasta anomuksesta suomen kielen käyttämisestä oikeudellisissa yhteyksissä (artikkelinsa Lempäälän joulussa 2014). Lempäälässä 1845 ruottin kieli oli aivan outo. Samoihin aikoihin Paavo Korhonen runoili samaa asiaa:
Kyllähän kynä tekisi
Suomalaisia sanoja,
Kuin on kuultuna puheessa;
Oppineemmatkin osaisi
Suomen suoria sanoja,
Jos sen antaisi asetus,
Eikä estettä olisi
La'in vanhan laitoksista.
Kylläpä me kyntömiehet
Tuolla aikahan tulemme
Keskenämme kelpolailla,
Vaan ei tuta tuomioita,
Välikirjoja vähiä,
Kuittejamme kuitenkana;
Eikä suuta suuremmilta
Suomi saattaisi pilata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti