lauantai 14. toukokuuta 2016

Ensivaikutelmat Uudesta kaupunginmuseosta

Bloginpitäjä oli eilen ja on tänään Tampereella eli jää kokematta Helsingin kaupunginmuseon 24-tuntinen yleisöhulina. Millekään pressikierrokselle en tietenkään saanut kutsua, mutta pääsin tiistaina katsastamaan museota vapaaehtoisten ryhmän kanssa ja torstai-iltana tein tarkentavia huomioita avajaisissa, joihin sain kutsun museonystävien jäsenenä.

Toisin kuin monet sosiaaliseen mediaan kommentoineet en ihastunut. "Kaupunginmuseo on ottanut historian esittämiseen reilusti rajatun näkökulman, arjen historian." kirjoitti Kaisa Viljanen Hesarissa. Hän jätti kertomatta, että reilu rajaus jättää ulkopuolelle "valtaväylien ja suurmiesten" lisäksi elämän ydinkeskustan ulkopuolella ja ajan ennen vuotta 1866.

Lukuunottamatta Lasten kaupunkia, jossa 1700-luvun loppu on esillä feikkiesinein Helsingin vanhimmassa kivitalossa, josta akustiikan vuoksi on peitetty kaikki alkuperäiset pinnat lukuunottamatta portaita.

Ala-aulan Aikakoneeseen kurkistin, mutta en päässyt testaamaan kuten Ylen toimittaja Jussi Salmela, joka totesi, että "Virtuaalibussimatka 50-luvun Kalasatamaan oli melkoinen kokemus." Toisaalla jutussaan hän puhuu perinteisestä taideteoksien katselusta ja monipuolisesta taidetarjonnasta. Tätä puolta museosta en itse löytänyt ollenkaan.

Varsinaisessa perusnäyttelyssä Helsingin valitut palat on painopiste valokuvissa ja tiloissa. Jos haluaa tekstuaalista tietoa pitää älytä ottaa alun 30-luvun katutilasta mukaansa lehtimuotoinen opas. Tämä formaatti on mukava. Nopeasti luettu, sillä näyttelyn ei ole tarkoitus (?) tarjota tietoa.

Ja jos kaipaa esineitä, on väärässä museossa. Sillä museonjohtaja Tiina Merisalon mukaan "museolla voi olla paljon muitakin käyttötapoja, kuin vain mennä katsomaan vitriinissä makaavia teoksia".

Isoja panoraamakuvia on näyttelyn alussa nähtävillä kolme. Konsolista pystyy laittamaan selitetekstit päälle ja pois, mutta valitettavasti niitä ei ole saatavilla lisää. 

Vuotta 1878 edustaa iso pienoismalli, jonka takana näkyy 1950-luvun koti ja kulmaus, jossa on esillä muutama surun ja kohtalon hetki.
Näiden lisäksi löytyy lavastettuna uimaranta, keskikaljabaari ja sisäpiha. Viljasen sanoin "Kävijä halutaan viedä henkilökohtaiselle aikamatkalle, muistojen ja nostalgian maailmaan." Itselleni on toistaiseksi epäselvää, mistä kävijä saa tähän ainekset, jos hän on liikkeellä yksin ja on muuttanut kaupunkiin esim. aikuisena 13 vuotta sitten.

Viljasen näkemyksen mukaan "Katsottavaa ja tehtävää on niin paljon, ettei tylsää pitäisi ihan heti tulla." Tähän ajatukseen en tähän astisen kokemukseni perusteella yhdy. Mutta kylläkin Viljasen loppulauseeseen "Lopulta helsinkiläiset äänestävät jaloillaan siitä, miten hyvin museo heidän historiaansa onnistuu kertomaan."

Ei kommentteja: