lauantai 15. heinäkuuta 2017

Entinen linnanvanki Jaakko Lind (3/5)

Kertomukset 1800-luvun alkupuolella eläneestä rosvosta jatkuvat.
Eräänä yönä, kun Lind kulki Messukylän kirkon sivutse, rupesi hän miettimään, saisiko kentiesi iki-vanhasta temppelistä jotakin hyödyllistä tavaraa. Hän menee likemmäksi, ja peljästyy ensin, kun hän kuulee jotain liikkuvan kirkonmaalla, mutta kun tarkemmin tutkittuaan ei löydä vaarallisempaa vihollista kun lukkarin hevoista, joka omistajan luvalla tahi luvatta on tullut kirkonmaahan, menee Lind kirkolle ja nykkii lyijyä pois ruutujen välistä muutamista ikkunoista — Lyijyn sulatti hän sitte isoksi tönkäksi, jonka pani nupiksi paksun nuora-palasen päähän sota-aseeksi käytettäväksi taisteluissa lain apu-miehien kanssa, jotka päivä päivältä häntä aina enemmän ahdistivat. 
Mutta kuitenkin Lind aseineen otettiin kiini vähän ajan päästä. Sillä kun hän eräänä päivänä väsyneenä oli pannut maata Hatanpään kartanon ha'assa, väkevä talontorppari, Isoportti nimeltä, ja hänen toverinsa ottivat Lindin kiini ja jättivät hänen oikeuden käsihin.
Kun sitte Lind, matkalla Tampereelle, jossa häntä neuvohuoneessa piti tutkia muutamista varkauksista, vankina oli Siivikkalan vanginvartijan tilalla Pirkkalassa, puhutteli kiroten eräs renki häntä tällä tavoin: "sinä olet tätä ennen saattanut kyyneleitä monen vanginvartijan silmihin, mutta katso, tästäpä et' toki pääse irti". Tämä puhe ja tämä vakavuus suututti Lindiä kovasti, niin että hän itsekseen ajatteli ja päätti: "No, kah', tästäpä juuri pitää minun päästä". 
Päivän kuluessa Lind vanhan ruostuneen naulan huomasi seinän raossa liki itsensä. Kyll', muuta ei hän tarvinnutkaan. Yöllä otti hän naulan, avasi sillä kahleinsa lukon ja karkasi, tok' olivat jalka-kahleet vielä jaloissa. 
Rannasta löytää hän veneen ja sillä kulkee Näsijärvellä saarehen, jonka luulee pimeässä mannermaannokaksi. Sinne tultua, veneen mättää kiviä täyteen, lykkää sen ulos ja antaa sen painua järven pohjaan. Kohta hän julmasti pelästyen huomaa ett'ei hän olekkaan niemellä, mutta että hän on suurella saarella, josta poispääseminen on vallan mahdotonta. 
Tässä täytyi hänen elää lähes viikon-ajan ja ruokaa ei ollut hänellä muuta kun leipä-palanen, joka sattui olemaan taskussansa, ja vähäisen marjoja, joita hän poimi. Tämä oli syksyn loppupuolella, Mikonpäivän aikana, ja kovin oli kylmä, etenkin öillä. Jalka-raudat polttivat hänen sääriänsä ja jalkojansa ja vaikuittivat niihin kylmän vihat. Saaressa ollessaan Lind terävillä kivillä viilasi kahleitansa saadaksensa niitä pois jaloistansa, ja tämä onnistuikin hänelle; mutta minkä julman tuskan rautojen viilaaminen teki kylmän-vihoista kipeöihin jalkoihin, voipi tuskin ajatella, ja ainoasti Lind'in rautaluonto voi tämän kärsiä. 
Nälkään nääntymäisillään ja hyvin vaivaloisena näkee hän muutamana päivänä muutamia miehiä veneellä lähestyvän saarta, johon miehet tulivat puita hakkaamaan. Heti teki Lind päätöksen. Hän menee piiloon ja on siellä niin kauvan kun miehet jonkun matkan ovat kerinneet mennä maalle, syöksee sitte heidän veneesen, ja lähtee sillä mannermaalle. Miehien huutaessa ajatteli Lind: "ei teillä hätää ole; kyll teidät etsitään ja tuodaan kotiin".
Nyt kuullostaa tarina tutulta! Ulkomaisen matkailijan kuulemassa versiossa saaresta rosvo Lindin "pelasti" kaksi naista, mutta selvästikin kyse on samasta hahmosta. Josta en blogitekstiä väsätessäni löytänyt muita lähteitä enkä tiedonantajia.

Kuva: Kyläkirjaston kuvalehti 8/1896

Ei kommentteja: