torstai 10. elokuuta 2017

Niin on maailman meno, vanhat vaipuu unhotukseen

Ote Johan Reinhold Bergstadin matkakirjeestä Pietarista 7.3.1845 (Suometar 1.2.1850)
Porvoosta läksimme 2:na, Haminassa vähän viivähdimme 3:na ja Viipuriin tulimme 4:nä p:nä Maaliskuuta. Hvvin ilonen ilta täällä oli meillä Herra Lehtor Ståhlbergin luona. Siella oli koottuna kaikki Viipurin tietoniekat ja olletikkin Suomen kielen harrasteliat, joita, niinkuin tiedät, siinä kaupungissa on iso joukko. Enimmiten sentään minua ilahutti nähdä Tohtor Juteinin. Nyt hän on vanha ja nouseva nuoriso melkein ei enään tiedäkkään, mitä se mies on aikanansa ollut. Mutta viis, kuustoista vuotta sitten hän kyllä oli tuttu yli koko Suomen maan. Hyvinhän sinäkin muistanet, kuinka meidän paikoillamme Juteinin lauluja joka kylässä laulettiin. Minäkin sain hela-vartisia veitsiä, puuhevosia ja muita poikalapsellen mieleisiä kaluja, kun näitä kylän pojille kirjottelin; sain vielä Pekonkin nimen, kun olin ahkera Pekko poikaa laulamaan. Tämä kaikki juohtui nyt minun mieleeni, ja sen sivussa tuntu surulliselta, että kansa taitaa niin pian unhottaa mitä kerran on sydämmellisesti rakastanut. Onko saatu jotakin parempaa Juteinin laulujen siaan? Ei suinkaan. Mutta niin on maailman meno, vanhat vaipuu unhotukseen.
Ei nykyäänkään muisteta yli kymmenen vuotta vanhaa kirjallisuutta, mutta olisin luullut asian olleen (aivan) toisin, kun suomenkielistä kirjallisuutta oli hyvin rajatusti tarjolla.

Toinen mielenkiintoinen kohta lainauksessa on tuo korvausta vastaan kopiointi. Vaikka tunnettaisiin kirjan myyntimäärä ei olisi tietoa todellisesta levikistä.

Pätkässä mainittu runo Pekko tarkoittanee runoa Isän ja pojan laulu. Bergstad oli vain vuoden vanha isänsä kuollessa, mikä on voinut vuorolaulua yksin laulaessa tulla joskus mieleen.


Ei kommentteja: